EERO KILPI GOES EAST eli muistumia idänkiertueelta

Työväentalon tupareita vietettiin vuonna 1911.

VARKAUS 12.11.2013

100-vuotias Varkauden Teatteri kuuluu henkilökuntansa puolesta Suomen pienimpiin, Savonlinnan, Imatran ja Riihimäen ohella. Henkilökuntaa on parikymmentä, josta näyttelijöitä seitsemän. Talo sijaitsee keskustan laidalla, siistiksi remontoidussa tunnelmallisessa satavuotiaassa työväentalossa. Se onkin kaupungin harvoja puutaloja, muutoin rakennuskanta on paljolti 50-luvun kolmikerroksisia kivilaatikoita (pitkän Kauppakadun varrella) ja sitä uudempaa elementtirakentamista. Varkaudella on pitkä historia, mutta vähemmän asukkaita kuin synnynkaupungissani Raisiossa, jonne olisi hyvin vaikea kuvitella ammattiteatteria, Turun läheisyyden vuoksi.


Talon henkilökunta oli mukavaa, vaikka kommunikaatio ei aivan kulkenut: teatterinjohtaja ei ollut toimittanut kaikkia papereita tekniikan väelle etukäteen, jolloin he eivät olleet ihan kaikkeen valmistautuneet. Ja ennen esitystä tuli kiusallinen tilanne, kun ovet katsomoon avattiin sovitusti viittä vailla: olemme kaikkialla tottuneet siihen, että sitä ennen näyttelijöiltä vielä kysytään onko kaikki valmista. Nyt aloitimme valoläpimenon hieman myöhässä, maskeeraus meni hilkulle ja jouduin juoksemaan hakemaan lavalta kenkäni ensimmäisten katsojien jo hakiessa paikkojaan. Oppiipahan olemaan ottamatta mitään oletuksena, jatkossa varmistamme tämänkin!  
Valaistusmestari Marko Etelärinne zoomaili valoja ensi alkuun lavalta käsin kätevästi iPhonen oloisella kauko-ohjaimella, näyttävää. Kehitys kehittyy. 

Varkauden Teatterin ainoa näyttämö. Tai siis katsomo.

Talon näyttelijä Ville-Veikko Valtanen tuli moikkaamaan ennen esitystä ja pahoitteli, kun ei ole kovin paljoa katsojia. Kysyin paljonko, peläten että varauksia on 20-30, mutta vastaus olikin sata! He ovat vain tottuneet, että 250-paikkainen katsomo on ollut tänä vuonna koko ajan lähes täynnä. Syksyn ohjelmistovalinnat ovat olleet siinä mielessä vetäviä: Badding-musikaali, Elvis-musikaali, Sirkuspelle Hermanni, Kekkos-komedia (jonka kantaesitimme Linnateatterissa kesällä 2012!)… perusdraama tai puhenäytelmä ohjelmistosta uupuu, sellaista edustanee tammikuussa ensi-iltaan tuleva, tunnetusta elokuvasta sovitettu Hellyyden ehdoilla.
Varkauden Teatterilla on vain yksi näyttämö, pienempiä tai isompia produktioita on silloin tällöin tehty kaupungille muihin tiloihin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja muuten osoitti kurittomuutta näyttelijänä Varkauden esityksessä! Kun makaan näytelmän alussa silmät suljettuna tuolissa, Sidi spiikkaa Bergbomin sisään. Kuulen tömähdyksen takaani, Juha siis suorittaa entreensa jotenkin kompastellen. Tuli epävarma olo, sattuiko jotain vakavaa johon tulisi reagoida, mutta päätän jatkaa. Juhan mykkä oleilu tuolissa oli myös aiempaa irtonaisempaa, röhnötystä pönötyksen sijaan. Lopun dialogissa hän yllättäen lisäsi repliikin ”Hirveetä huutoa ja mölinää, ääntä ja vimmaa, mieltä vailta! Taloudenhoitajattareni herää, kauneusuniltaan.” Esityksen jälkeen häneltä ei juuri herunut kommenttia aiheesta. Oletan tämän olleen vastaisku siihen, että viimeksi hän Kemissä unohti tekstistä(än) yhden tärkeän lauseen, ja huomautin hänelle tästä. Herkät taiteilijat. Seuraavana iltana Kuopiossa dialogi oli ennallaan.

Varkaudessa yleisökeskustelu liikkui näyttelijöiden itsetunnosta yleisökysymyksen myötä ohjaajiin, puhuimme työilmapiirin muutoksesta positiivisempaan suuntaan, ”huutajien” aika alkaa olla ohi. Nostin kuitenkin esiin viimevuotisen tapauksen Turun kaupunginteatterin Kirsikkapuistossa, jossa erilaisesta johtamiskulttuurista tullut sovinistiohjaaja vaati mahdottomia ja kaupungin työterveysvaltuutetun piti puuttua asioihin. (Tein jutusta haastatteluraportin jäsenlehteemme Ämyriin, entisen työpaikkani asiat kiinnostivat samoin kuin prässäävä ohjaamistapa, joka kulminoitui omalla kiinnityskaudellani Turkan ja K. Lahden produktioissa.)  


MAJOITUKSEN IHANUUS JA....

Flunssassa kiertue-elämä oli aika raskasta, Varkaudessa olin pikaläpärin jälkeen aika tööt, Finrexin voimalla tsemppasin esitykseen. Mutta Kajaanissa olo oli jo miltei ok, räkäisyyden ohella. Pelkäsin myös äänen tukkeutumista, mutta turhaan. Jotenkin sitä aina sinnitteli esityksen ajan. Kolme kertaa olen urani aikana esiintynyt äänen menettäneenä pihisten ja koristen (yksi niistä oli haastatteluilta Esko Salmisen seurassa), se ei ole ollut nautinto yleisölle eikä artistille.

Yhdistävä tekijä kiertolaisen kannalta tämän kiertuepätkän teattereissa oli, että meidät majoitettiin useamman hengen huoneisiin. Ilmeisesti säästötalkoot ovat täällä purreet enemmän ja vaikuttavat tällaisiinkin pieniin menoeriin. Sitä vaan huomasi jo tottuneensa siihen, että hotellille päästyään voi jonottamatta käydä suihkussa ja laittaa haluamansa musan tai tv-kanavan hetkeksi pauhaamaan. Sen verran sosiaalista tää kiertäminen muutoin on, että on huomannut arvostavansa sitä pientä luxusta ja omaa tilaa. Nyt piti ottaa huomioon toisten unenlahjat tai mahdollinen kirjoitusduuni, ehkä kärsiä tovereiden kuorsauksesta.  

Tres Amigos Fosforosos Habitaros.

Tuli mieleen laittaa tähän sitaatti Eero Kilven kirjeestä Loppiaisaaton ja Yli ulapan –näytelmien kiertueelta kesällä 1925. Pedanttina miehenä Kilpi toimi kiertueen käsöörina eli rahastonhoitajana.

8.6.25  Kiertueemme edistyy edelleen koko hyvin. Meidän nuoret pojat tahtovat vaan ottaa vähän rajusti tämän kiertuemenon. Tuskin ovat tähän mennessä vielä yhtäkään kunnollisesti nukuttua yötä nähneet. Eilistenkin upseerikekkereitten jälkeen, joihimme olimme kutsutut Kouvolaan Kuusankosken näytännön jälkeen, olivat pojat junaan tullessa hyvin väsyneitä. Tähän asti siitä ei vielä ole ollut mitään haittaa, koska ovat tehneet kunnollisesti tehtävänsä.

Tutun kuuloista, suuntaan ja toiseen, kiäh! Itse asiassa mun olisi pitänyt enemmänkin laittaa Kilven sitaatteja tähän blogiin, kirjasta löytyy monenlaista ajankuvaa ja filosofointia. Ehkä joskus.

Mut hei, Kuopion Cumuluksen aamiasbuffetissa oli kalakukkoa!


KUOPIO 13.11. 

Ai että, matkamies kiittää.

Kuopiossa oltiin extravieraanvaraisia, tekniikka oli meitä selkeästi vastassa ja takahuonetarjoilukin oli omaa luokkaansa, kiertueen messevin suorastaan. Esiinnyimme väistötilojen päänäyttämöllä eli Yhteiskoulun jumppasalissa, jonka 250-paikkainen katsomo odottaa siirtoa remontoidun teatteritalon upouudelle studionäyttämölle ensi kesänä.
Kuopio on minulle melko tuttu, olen vieraillut siellä vuosituhannen alusta lähtien silloin tällöin, kun ystävystyin kollega Ilkka Pentin kanssa Mikkelin kesäteatterin Simpauttajassa vuonna 1999. Viime vuosina tosin visiitit ovat jääneet vähemmälle. Ainakin tori oli kokenut muodonmuutoksen tässä välissä.
Tv-töistä tutun Launosen Antin kanssa söimme Introssa loistavat burgerit ennen majoittumista.

Eero Kilven vaimo Tekla oli omaa sukua Carlson,
"tätä merkittävää kauppiassukua Kuopiosta"!

Kuopion esityksen haaste oli keskellä katsomoa ammottava kanjoni, jonka reunamia sitten käytin hyväkseni kiipeillessäni Eero Kilven ulkomaanmatkoille.

Näyttele siinä sitten. Katsojia kertyi kuitenkin lopulta 130.

Yleisö oli alusta alkaen mukana, tuli olo että pystyy herkuttelemaan yksityiskohdilla ja rytmillä, ei tarvinnut pelata varman päälle tai puskea.



Kymmenkunta näyttelijää jäi juttelemaan yleisön kanssa. Kaikkiaan komeljanttareita on Kuopiossa 21, joka on nykyään jo hyvä luku, siinä missä aiemmin parikymmentä vuotta sitten ns. isoissa teattereissa oli helposti kolmekymmentä näyttelijää. Vertailun vuoksi Turussa on tällä hetkellä 18 vakituista näyttelijää, Lahdessa 23, Oulussa 20, Tampereen Teatterissa 21 ja Svenska Teaternissa 23. Omassa sarjassaan tässä suhteessa ovat Tampereen Työväen Teatterin 32 ja Kansallisteatterin 33 näyttelijää, mutta Helsingin Kaupunginteatterissa pääluku on 53!  Mitä enemmän näyttämöitä, sitä enemmän tarvetta. TTT:n ja HKT:n kohdalla taiteellisen henkilökunnan määrä on lisääntynyt myös fuusioiden kautta (Teatteri 2000, Lilla Teatern, Pieni Suomi…). Jos leikkaukset jatkuvat, nousee monissa taloissa eteen kysymys, millä volyymilla toimintaa pyöritetään, pitääkö jokin näyttämö sulkea ja/tai henkilökuntaa vähentää. Savonlinnassa on kova vääntö meneillään, ja Kotkassa leikattiin teatterilta ensi vuoden budjetista 100 000 euroa.

Many Faces of Kuopio, Yhteiskoulun aulassa.

Täälläkin aika kului keskustellessa nopeasti, tunti vierähti aiotun puolen sijasta. Ryhmätyöskentely nousi esiin, ja yleisön osuus esitystapahtumassa, päättyen kannustukseen näyttelijöiden suunnasta: ”itkekää vaan jos itkettää, tai naurakaa! Ei tarvitse pidätellä katsomossa!”
  
Kysyin Juhalta yleisön edessä, mitä hän ajattelee suomalaisista näyttelijöistä. Hän vastasi ettei ole vahingossakaan päässyt tekemään ulkomaalaisten näyttelijöiden kanssa, joten vertailukohtaa ei juuri ole, mutta että ei hän olisi näin montaa vuosikymmentä jaksanut teatteria tehdä melkein kaikissa Suomen teattereissa, jos näyttelijät olisivat jotain muuta kuin hyvää seuraa.

Kuopiossa istui katsomossa Stella Polariksen muusikko Hannu Risku, joka oli parhaillaan opettamassa musaimproa näyttelijäyhdistykselle. Jälkilöylyissä ravitsemusliikkeessä puhe liukui Matti Nykäsen roustaamisesta siihen, miksi ravintolan stand up -iltaan on helpompi tulla kuin teatteriin. Päädyimme siihen, että katsomoon paikalle istuttaminen on nykyihmiselle/nuorisolle pelottavaa ja kahlitsevaa, tuopin ääressä istuksiminen, kaverille kuiskailu ja kännykän plärääminen alkaa olla jo liiankin luonteva olotila.

MadMenMoment w Ian Pentti @ Backstage

KAJAANI 14.11.

Skippasimme aamukäyskentelyn Kuopiossa ja aikaistimme Kajaaniin saapumista, jotta pääsimme näkemään
pitkästä aviosuhteesta ja muistisairaudesta kertovan Katoavan maan (kirj. Satu Rasila, ohj. Eino Saari) päiväesityksen. Päänäyttämö, joka sijaitsee alun perin matkustajakodiksi rakennetussa, sittemin myös kaupungintalona toimineessa viehättävässä puulinnassa, oli tupaten täynnä.  Neljä näyttelijää esitti samaa pariskuntaa seitsenkymppisinä ja kolmekymppisinä, vaikka kurssikaverillani Mika ”Patu” Silvennoisella ja Janne Kinnusella on todellisuudessa vain 10 kuukauden ikäero! Teatterin taikaa. Hieno esitys, joka pisti miettimään oman terveyden ja ihmissuhteiden tulevaisuutta. Ja oli ilo nähdä Patskia lauteilla pitkästä aikaa.

Näyttelijä luonnollisessa elinympäristössään: Mika Silvennoinen.

Meidän esityksemme ei ollut päänäyttämöllä, vaan Sissilinnassa. Tämä suojeluskuntapiirin toimitilaksi 1926 noussut suojeltu rakennus on vuodesta 2002 pitänyt sisällään kiertueteatterin kotinäyttämön ja 80-paikkaisen katsomon. Hyvä ylioppilasteatterimainen fiilis, korkeuttakin piisaa.

Sissilinnan vuodelta 1926

Olin toimittanut Kari Suhoselle, jota en ennestään tuntenut, Bergbomin iskut ja dialogin sekä videotallenteen ja hän istahti rooliin tuosta vain, hyvällä auktoriteetilla. Ulkoisesti hän muistutti varjossa istuessaan Heikki Hervan ja Kari Heiskasen äpäräveljeä. Tutut lähettivät Karille paljon terveisiä kauttani, hän on pidetty mies ja selvästi yksi Kajaanin teatteriskenen voimahahmoista.  


Esityskin meni ihan hyvin, yleisöä oli 50 henkeä, melko iäkästä ja tarkkaavaista.
Näyttelijöitä oli paikalla (Karin lisäksi) Kajaanin 12 näyttelijästä kolme + yksi työharjoittelua tekevä Teatterikorkeakoulun opiskelija. Puhuttiin maneereista ja suhteesta yleisöön.
Kyllähän se vetää nöyräks kuunnella kollegaa, joka on tullut taloon vuonna 1975. Mä synnyin silloin!
Kari toi esiin sen, että olis kiva saada Kajaanissa välillä vähän rajumpaakin kritiikkiä, nyt tuntuu että kaikki mitä hän tekee on ”ihan kivaa”. Että miten siinä sitten kehittyy?
Puhuimme tästä vielä baarissa, itsellänikin oli fiilis, että jos olisin jäänyt kiinnitykselle Turkuun, olisi syntynyt ”meidän J-P”-ilmiö ja Kari oli juuri samaa mieltä, ja toisaalta se on ymmärrettävää, hän on ollut Kajaanissa töissä vuodesta -95.  (Vertailimme myös kokemuksia Kekkosen näyttelemisestä, hänellä on takanaan jo pari produktiota Urkin roolissa. En ihmettele!)
Loppusanoiksi eräs herra yleisö kehui kajaanilaisista näyttelijöistä näkyvää yhteisöllisyyden tunnetta, siihen oli hyvä lopettaa.

Kari Suhonen is... Kaarlo Bergbom.

Teatterinjohtaja Miko Jaakkola, joka on ollut talossa viitisen vuotta, tarjosi esityksen jälkeen paikalle jääneille näyttelijöille skumpat ja pidimme pienen privaattikilistyksen ynnä turinatuokion, jota jatkoimme paikallisessa rokkibaarissa. Aamulla Miko henkilökohtaisesti heitti Sidin ja mut lentoasemalle klo 5.30. Hienoja eleitä.
(Oli pakko lähteä aikaisin, koska piti olla Pasilassa maskissa kymmenen aikaan. Olisihan Kajaanissa mielellään aamupäivänkin viettänyt.)

Vielä on yksi syksyn esitys jäljellä. Huomenna ajelemme Näyttelijäliiton valtuuston kokouksesta kohti Poria  ja yötä vasten takaisin. Voi olla että raportti sieltä ja yhteenveto koko syksystä vähän viivästyy, tiistaina kuvaamme sairaalasarjaa ja keskiviikkona kone vie etelään pienelle lomalle. Cherio!

KIRSIKKAPUUTARHAAN OTHELLONA RAKÄÄ PÄÄSSÄ?

SAAKO NÄYTTELIJÄ POTEA?

Terveiset junasta. Kohti Varkauden teatteria kaksi ja puoli tuntia. 

Hurme liittyy matkaan Pieksämäeltä, josta on vielä puolen tunnin reissu rakennemuutoksen kourissa kamppailevaan teollisuuskaupunkiin.

Olen onnistunut kehittämään viikonloppuna melkoisen flunssan, olo on hutera. Eilen oli sairaalasarjan kuvauksia ja iltapäivällä olin auttamassa ohjaajakaveria koekuvausten vastanäyttelijänä, joten lepo jäi vähiin. En itse asiassa muista milloin olisin esittänyt Fosforinhohtoista näin kehnossa kunnossa. Iltasella adrenaliini tehnee tehtävänsä, mutta voi olla että show'n jälkeen taas tuntuu.

Tässä tullaan taas tietysti näyttelijän ammatin yhteen ikuisuuskysymykseen: milloin on tarpeeksi kipeä jäämään kotiin? Paineet yleisöä ja työkavereita kohtaan ovat kovat, monesti uhmaamme lääkärin määräyksiä ja omaa järkeä. Käsittääkseni jonkinlaista kohtuullisuutta on teattereissa kuitenkin tapahtunut, esitysten peruuttamisen tai vaihtamisen kynnys on madaltunut. Vaakakupissa painaa tietysti se, että jollei jotakuta nyt päästetä lepoon, paljonko paraneminen hidastuu, ja vaikuttaa mahdollisesti tuleviin töihin, esityksiin tai harjoituksiin.

Tällä kertaa mulla ei tullut mieleenkään jättää esityksiä tekemättä, kaikki tämä vaivannäkö kiertueen vuoksi, ainutkertaiset mahdollisuudet kohdata tekijöitä ja yleisöä. Täniltaisesta väkimäärästä en tiedä, mutta huomenna Kuopiossa pitäisi olla 150 katsojaa. Eli Eero Kilpi niiskuttaa troppien voimalla jos tarvitsee, luultavasti varaan lavan läheisyyteen vesilasin, josta hörpätä mikäli kurkku liikaa kuivuu esityksen aikana. Ja toivon että pahin on ohi, taudin huippu taitettu.

Muistuu mieleen parikymppisenä lukemani taiteentutkija Aarne Kinnusen kirja "Mitä näyttelijä tekee?" (Luin kaikki mahdolliset teatterikirjat joita Raision tai Turun kirjastoista löytyi) Eräässä kirjan esseessä pohdittiin, saako Othellolla olla nuha? Siis jos näyttelijällä on nuha, tuleeko hänen peitellä sitä vai tuleeko se ottaa osaksi roolityötä? Tätä sitten pohditaan useita sivuja , en muista mihin siinä päädyttiin. Teatterin tutkimus on joskus tuollaista.

Kun katsoin netistä mitä Aarne Kinnuselle kuuluu, huomasin hänen julkaisseen pari vuotta sitten muistelmat.
Ja että hän on yhä naimisissa näyttelijä-lausuja Aino-Maija Tikkasen kanssa, jolla on myös Suomifilmiuraa takanaan. Ja taas muistot vie: Aino-Maija oli keväällä 1997 näyttelemässä KOM-teatterin Kirsikkapuutarhassa, jonka harjoituksia olin pari viikkoa seuraamassa työharjoittelujaksonani puolivuotisella Teatterikorkean täydennyskoulutuskeskuksen ja Turun työvoimapiirin teatterikurssilla. Marcus Grothin hahmometodia käyttäen ohjaama vähäeleisyyden ja läsnäolon ilmapiiri teki syvän vaikutuksen, luulen kantavani siellä nähtyjä juttuja edelleen mukanani. Anna-Maija oli tuolloin 70 ja näytteli Firs-palvelijaa. Mukana oli KOMin peruskaartin lisäksi TeaKin tuolloisia opiskelijoita mm. Meri Nenonen, Ursula Salo, Valtteri Tuominen, Tapani Kalliomäki sekä vierailijoina Hannu Lauri ja Anna-Leena Härkönen.
Ohjaajan assistenttina ja pienessä ohikulkijan roolissa kansaa edustamassa oli Mikko Roiha, joka sittemmin on tehnyt näyttävää teatteriuraa ja nostettu välillä gurun asemaan. Tuolloin hänet muistettiin Hyvien herrojen homotarjoilijana ja hän oli vastikään vaihtanut opinnot Nätyssä TaiKin elokuvaohjaajuuteen.

Muistan ajatelleeni, että "ei tämä nyt ole oikeastaan sen kummallisempaa" kuin tekemisemme Turun ylioppilasteatterissa, Raision teatterissa, samanlaista yrityksen ja erehdyksen kautta tekemistä, näyttelijöiden epävarmuutta ja napinaa valittua tyylilajia kohtaan, samanlaista kahviossa notkumista omaa vuoroa odotellessa... En koskaan nähnyt valmista esitystä, mutta siitä tuli kehuttu teos, jota esitettiin pitkään ja joka vei Grothin joiksikin vuosiksi Teatterikorkean näyttelijäntyön professoriksi. Jouko Turkankin huhuttiin sanoneen esitystä mestariteokseksi, vaikka näyttelijäntyön pudotettu estetiikka oli melko kaukana hänen kiihkeästä tavastaan. Mietin kuitenkin, että luultavasti heidän päämääränsä olivat samat: autenttinen ilmaisu, rentous, vangitsevuus.

Hahmometodia näyttelijäntyön opettamisen ja tutkimisen välineenä ei kannata aivan purematta niellä, varsinkaan nuorilla ihmisillä, jolla ei vielä ole kovin paljon elämänkokemusta, mutta jotain siinä on. Pitänee joskus vielä hankkiutua Grothin kurssille, joita hän pitää edelleen mm. Saarenmaalla.

MARKKINOINNISTA

Lupasin kirjoittaa hieman teatterien markkinoinnista, joten:

luultavasti näyttelijät ja muut tekijät ovat hyvin harvoin markkinointiväkeen tyytyväisiä. Yleisin lause, joka suustamme kuuluu yleisökadon kohdalla kuuluu, on "no kun tätä ei oikein markkinoitu", tai ei ainakaan markkinoitu oikein. Harvemmin olemme sitä mieltä, että esityksessä itsessään olisi vikaa. Kehuvat arvostelut auttavat joskus, eivät aina. Ja välillä markkinointi (ja/tai julkkisesiintyjät) saavat katsojat liikkeelle, vaikka esitys ei olisi kovin kummoinen.

Uskon että laitosteatterien pr-väellä on kädet täynnä, kun pitää koettaa myydä kaupunginteatterien koko ohjelmistoa, sekä käynnissä olevaa että tulevaa, siis luultavasti kymmentä tuotetta eli esitystä kerralla. On olemassa tietyt vakiokäytännöt ja -kanavat, joista ei luultavasti helposti lähdetä poikkeamaan. Silloin tällainen yksittäinen pieni esitys jää helposti jalkoihin.

Esityksemme vaihteleva yleisömenestys on tietysti osunut muhun henkilökohtaisesti, kun olen itse koko ajan lavalla ja olen puurtanut paljon ainutlaatuiseksi kokemani 100-vuotiskiertueen hyväksi. Omaan tuottajantoimeeni on tässä kuulunut kiertueen käytännön asioiden hoitaminen teatteritalojen kanssa, eli matkojen ja majoituksen varmistaminen, palkkioiden sopiminen, pr-materiaalin toimittaminen ja teknisen henkilökunnan briiffaaminen, esityksen Facebook-sivujen ja tämän blogin päivittäminen. Olen heittänyt talojen markkinoitsijoille täkyjä, mutta tietenkin luottanut heidän ammattitaitoonsa luoda yhteys paikalliseen yleisöön. Välillä se on toiminut, välillä ei, kuten nyt on nähty. Ensi sunnuntain päiväesitys Raumalla peruttiin pari viikkoa sitten, kun varauksia oli kymmenkunta, mutta huomenna Kuopiossa on ne 150 varausta.

Se mihin alunperin luotin, oli että saisimme etelästä käsin luotua myös valtakunnallista näkyvyyttä, että kiertueemme saisi pienen uutisoinnin valtalehdissä ja muutamia haastatteluja aiheen ympäriltä joihinkin julkaisuihin. Toisin kävi, 100-vuotiskiertue ei ylittänyt uutiskynnystä. Keväällä julkaistu postimerkkisarja, jossa komeilivat Ritva Valkama, Esko Salminen ja nuoremman polven tekijät täytti sivun Hesarissa, ehkä mediakiintiö tuli siinä täyteen. Minäkö kateellinen, heh, ja tähän hymiö (koetan välttää niitä tässä blogissa! ;) ).

 

Kodin Pellervo on hieno lehti, mutta olisi ollut hauska saada puffia kiertueesta johonkin muuallekin, pariinkin paikkaan, jolloin yleisö olisi voinut tsekata että jaa, tuleekohan tuo meillekin päin, laitanpa korvan taakse. 

Nälkäteatterilla ei ole henkilökuntaa, eikä tarvetta laajentaa, koska voittoa ei tarvitse tehdä. Näyttelijäliitolla on pieni henkilökunta, meillä ei ole esim. tiedottajaa, vaan lehdistötiedotteet ja muut laaditaan muun työn ohessa, kuka parhaiten ehtii, toimistomme väki on kyllä ammattitaitoista mutta todella kiireistä.

Luultavasti olisi mun olisi pitänyt tarkemmin itse pohtia, mihin meilata ja miten. Nyt luotin liiton postituslistoihin tarkastamatta lainkaan, mitä medioita siellä on, tai miten tiedotteita yleensä jaetaan. Mulla ei siis ollut tuottajan pätevyyttä tässä(kään) asiassa.
Mutta yksin emme ole, puhuin myös kehutun Kivi-esityksen tekijöiden kanssa. Johannes Korpijaakko (jonka kanssa olimme yhtäaikaa valintakokeissa, hän meni TeaKiin, minä Nätyyn) on saanut vuolaat kehut Samuli Reunasen ohjauksesta Hannu Mäkelän tekstiin, vaan vastaavaa haastetta on heidänkin kiertueillaan ollut. Heidän tuottajansa heitti hyvän pointi: kaltaisemme esitykset nostavat kuitenkin teattereiden ohjelmistoprofiilia kaiken humppapumpan keskellä, mutta taantuman ja yt-neuvottelujen aikana jengi tuntuu haluavan sellaista, minkä tietää olevan "takuuvarmasti hauskaa" ja "vastinetta rahalle".

"Jotain repäisevää kai tarttis tehdä, jos näkyvyyttä haluaisi, ja siinä sivussa voisi sitten mainita esityksenkin."

Junan ravintolavaunusta löytyikin ohjaajamme ja tämänkertainen Kaarlo Bergbom, Juha Hurme. Hän oli jäänyt Helsinkiin opetettuaan eilen TeaKissa. Puhuimme vähän Aarne Kinnusesta (Juhankin mielestä Kinnusen lähestymistapa estetiikan kautta on melko monimutkistava), vaikka hieman häiritsi sattumalta samaa matkaa taittava entinen rovaniemeläinen teatterityöntekijä, joka oli melkoisessa maistissa jo puolenpäivän aikaan. Sanoi olevansa onnellinen.

Kuten minäkin, vaikka olo ei herkku olekaan! On mainiota päästä esittämään esitystä ihan uudessa kaupungissa, johon ei ole ennestään juuri mitään kosketuspintaa. Eläköön taide!

Ps1. Oulun esityksen jälkeen sain postia katsojalta, joka kertoi omasta ja perheensä teatteritaustasta. Kyseessä on erittäin aktiivinen ja asiantunteva teatterissakävijä, jonka kanssa on ilo vaihtaa ajatuksia. Heidän (ja teidän, jotka tätä luette ja joiden oletan olevan keskimääräistä kiinnostuneempia teatteritaiteesta) takia me tätä teemme. Toki itsemmekin.

Ps2.

En ole kerrannut esityksen tekstiä, luotan että se tulee kyllä. ja käymme kuitenkin pikaläpimenon talon valoteknikon kanssa. Kohta jo perillä.