Lontoon reissu kursseineen oli ravitseva, helleaaltoineenkin. Tuntuu että sikäläisessä
koulutuksessa korostetaan paitsi taitoja ja monipuolisuutta, myös
näyttelijän arvoa ja itsetuntoa, itsenäisyyttä. Se on varmasti elinehto,
koska kilpailu on niin kovaa, paljon kovempaa kuin täällä.
Omanarvontunto ja positiivinen ajattelu auttavat pärjäämään sekä
kestämään toistuvaa epävarmuutta. "You've got to want it more than
anything else. It is an obsession!"
(Patsy Rodenburg, arvostettu puheen, tekstinkäsittelyn ja näyttelemisen opettaja)
Korostettiin myös, että "they've got to want you in the
room" eli että näyttelijän kanssa halutaan tehdä työtä, ettei muututa
riipaksi tai rasitteeksi. Tämä tarkoittaa varsinaisten taitojen lisäksi
myös yhteistyökykyä, sekä kykyä kommunikoida muiden kanssa, olla läsnä
sekä lavalla että sen ulkopuolella. (Patsy Rodenburg, arvostettu puheen, tekstinkäsittelyn ja näyttelemisen opettaja)
Tekstikeskeisyys korostui myös. Shakespeare tuntuu olevan heille pyhä.
Kaiken kaikkiaan matka voimaannutti tuntemaan entistä suurempaa ylpeyttä ammatistamme, sen ainutlaatuisuudesta. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä että linnoittautuisimme itseemme, vaan meidän on jatkuvasti pidettä antennit auki kanssaihmisille ja ilmiöille. Eläköön uteliaisuus.
Reed oli "eläimellinen näyttelijä", joka usein esitti paholaismaisia, intensiivisiä ja arvaamattomia hahmoja. (Itse muistan parhaiten hänen Athoksensa 70-luvun muskettisoturifilmatisoinnista ja varastinkin häneltä paljon työstäessäni samaa roolia aikoinaan Turussa. ) Brittiläisittäin on erikoista, että Reed ei koskaan käynyt teatterikoulua ja uransa tapahtui kokonaan kameran edessä, hän ei koskaan näytellyt lavalla! Thalian verta oli kuitenkin geeneissä: hänen isoisänsä oli legendaarinen Sir Herbert Beerbohm Tree, Shakespeare-tulkki ja RADAn perustaja.
Kaikenkaikkiaan Oliver Reed on siis täydellinen vastakohta pidättyvälle Eero Kilvelle! Sanomattakin on selvää, että molemmille olemisen tavoille on tilaa, vaikkakin, sekä elämää suuremmille että enemmän kynttiläänsä vakan alla pitäville. Olennaisinta ovat kuitenkin roolityöt, vaikka yleisö tuntuukin rakastavan ryökäleitä, esim. länsinaapurin Mikael Persbrandt viimeaikaisena esimerkkinä. Elinvoiman tuntu vetoaa. Teatterin taikaa kuitenkin on, että siviilissä rauhallinen kaveri voi täysin uskottavasti esittää berserkkiä. Mei(s)tä on moneksi.
Joensuun kaupunginteatterin johtaja Vihtori Rämä peräänkuulutti
syyspressissään suuria näyttelijöitä. Onko renessanssin aika?
NÄKÖISYYDESTÄ
Kekkosen promo Linna- teatteriin 2012. (Kuva Roni Lehti) |
Crouch, joka oli myös toinen tekstin
kirjoittajista, oli välillä häkellyttävästi kuin Reed. Mikä perusteltua
onkin, kun kyseessä on ihmisten yhä muistama hahmo, jonka elämä on
dokumentoitu nuoruusvuosista viimeisiin päiviin saakka .
Viime kesän Kekkos-näytelmässä Linnateatterissa olin saman haasteen edessä, UKK:n muistavat kaikki, varsinkin vanhemmilta päiviltään. YLEn Elävän arkiston klipit olivat ahkerassa tutkimuskäytössä.
Fosforinhohtoisessa lurjuksessa meillä ei tuota painolastia ole: Kilpi oli oman aikansa julkkis, kuten kaikki silloiset Kansallisteatterin näyttelijät, mutta nykyihmiselle hän on obskuuri. Olen koettanut silti blokata hänen ääntään ja paljonpuhuttuja maneerejaan lyhyistä filmipätkistä ja arvostelusitaateista. Se kaikki auttaa pois yleisyydestä, kohti yksityiskohtia ja jäsenneltyä ilmaisua, joka antaa itsevarmuutta ja luo variaatioita. Ja koen myös olevani sen Eero Kilvelle velkaa.