ESITYS nro 1: KOTKAN KAUPUNGINTEATTERI

Kotkan kaupunginteatterin lähes kaikki näyttelijät Naapuri-näyttämöllä omina itse(i)nään(?). Vas. Pia Lunkka (myös teatterikuraattori), Ella Mustajärvi, Lise Holmberg, Esa Suvilehto, Kari Kukkonen, Jarmo Tulonen, kaksi viikkoa sitten aloittaneet Mikkomarkus Ahtiainen ja Mirka Mylläri, Miia Maaranen, Reetta Kankare (Nätyn opiskelija työharjoittelussa), Jarkko Sarjanen, Anne Niilola ja Osku Haavisto.

Saavuimme paikkakunnalle neljän maissa. Kuten monessa muussakin kaupungissa, Kotkassakin järjestäytynyt teatteritoiminta on 1900-luvun alussa lähtenyt liikkeelle erillisenä työväenteatterina ja porvarillisena näyttämönä, jotka sitten ovat yhdistyneet kaupunginteatteriksi, 40-luvulla. Teatteri sijaitsee kaupungin sydämessä, entisessä suojeluskuntatalossa, jota on laajennettu lisärakennuksella muutamia vuosia sitten. Sekä yleisö- että henkilökuntatilat näyttivät todella siisteiltä ja Naapuri-nimeä kantava pieni näyttämö, entinen elokuvateatteri oli tunnelmallinen ja sopivan "klassinen" esityksellemme. Tekninen henkilökunta auttoi auliisti pienen esityksemme pystyttämisessä ja Mikko Laaksonen teki lyhyessä ajassa hienon työn mukaillessaan alkuperäisen valosuunnittelijamme Tuukka Toijanniemen (joka on kiinni Jyväskylässä) aivoituksia. 

Lava oli korotettu eli esiinnyin ns. permannon yläpuolella. Myönnän, että ainakin tässä esityksessä mieluummin katsoisin yleisöä samalta tasolta & ylöspäin, se antaa enemmän pelivaraa ja variaatio-mahdollisuuksia kontaktille, mutta muutoin Naapuri oli oikein sopivan kokoinen ja intiimi tila, ja tuntui, että pystyin puhumaan välillä poikkeuksellisen hiljaakin.  

Esitys meni hyvin, ja reilu 60 katsojaa kuulemma on pienellä puolella hyvin tähän aikaan vuodesta.

Teatterikuraattorina ja näyttelijänä talossa työskentelevä Pia Lunkka puheenjohti jälkilöylyjä. Minä kerroin hieman produtkion taustoja, ynnä faktoja Näyttelijäliitosta, minkä jälkeen lavalle kutsuttiin talon omat näyttelijät ja yhteensä turisimme yleisön kanssa melkein tunnin!  

Tietenkin oli mukava oli kuulla kehuja esitykselle kollegoiden suusta, esitystä kehuttiin osuvaksi ja sekä naurattavaksi että itkettäväksi, mutta hienointa oli että keskustelu laajeni koskemaan ammattiamme yleisesti, kuten oli tarkoituskin.

Lunkka pyysi jokaista työtoveriaan nimeämään yhden asian, joka pitää heidän liekkinsä palamassa näyttelijänä. Vastaukset olivat sekä monipuolisia että osin yhteneviä, mm. halu leikkiä, muut ihmiset, yleisö, halu olla mukana hyvässä tarinassa, (kuin lukisi hyvää kirjaa, jonka ei toivo loppuvan), halu vaikuttaa asioihin, humanismi.

Mielenkiintoisia kysymyksiä kuultiin yleisönkin suunnalta:

"Saako näyttelijä epäonnistua? Ja tietääkö sen itse jos roolityö ei toimi?

Miten yleisö voi antaa palautetta ja tukea näyttelijälle?
Lavalle tuodaan nykyään niin paljon kaikkea tavaraa, miten näyttelijät pärjäävät kasvavan tavarapaljouden kanssa? Ja juostaan edestakaisin... kannattaako yrittää kilpailla 3D-elokuvien kanssa?"

Näiden monipolvisia vastauksia en lähde tässä referoimaan, paitsi että näyttelijät tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että on mukava tehdä välillä pelkistetympää draamaa ja välillä taas nauttia yksityiskohtien paljoudesta, jossa myös teatterin muiden työntekijäryhmien kuten lavastajien ja pukusuunnittelijoiden taide pääsee oikeuksiinsa.

Eräs katsoja kertoi nauttivansa suunnattomasti nähdessään näytelmissä hyviä sivuosasuorituksia. "Ne ovat suola ja sokeri!" Puhuttiin siitä, miten näyttelijä pystyy kyllä laajentamaan pientäkin tehtäväänsä pelkästä "prikankantajasta" (puolivirallinen näyttelijöiden käyttämä termi ohuesti kirjoitetusta käväisyroolista) syvemmäksi, ainakin yhteistyössä ohjaajan kanssa.

Teatterin aikasidonnaisuudesta tuli täällä, kuten kesällä Kustavissakin, puhe. Keskusteluun liittyi myös kaupunginteatteriin kiinnitetty ohjaaja Tommi Kainulainen (alunperin kouluttautunut Nätyssä näyttelijäksi, sittemmin TaiKissa elokuvaohjaajaksi) puhui aikakäsityksen hidastamisesta ja pysäyttämisestä livetilanteessa. Tommin ohjaus Niskavuoren nuoresta emännästä saa ensi-iltansa suurella näyttämöllä parin viikon kuluttua, potkuja!

Lopuksi näyttelijäyhdistys lähetti, kuinkas muuten, rakkaita terveisiä satavuotiaalle liitolle.

Kotkan pieni puoli eli Naapuri-näyttämö, entinen leffateatteri,  lienee saanut nimensä sijainnistaan aivan alkuperäisen teatteritalon vieressä.

Piispan Mikalla olikin perjantaina ensi-ilta Kaarlo Bergbomina, hän tekee kiertueella yhteensä viisi keikkaa [Kotka, Joensuu, Lahti, Rauma ja Pori]. Hyvin meni, toisaalta mitä muuta voisi odottaa Vuoden 2011 miesnäyttelijältä (Thalia-palkinto) ja Veikko Sinisalo-kilpailun vm. 2000 voittajalta. Mika oli monta vuotta kiinnitettynä Lahteen, nyt hänkin on freelancer Helsingissä. Mainio mies muutenkin. 

Emme majoittuneet Kotkassa, vaan lähdimme yön selkään. Ehdimme sentään istahtaa paikallisessa yhdellä ja jutella kollegoiden kanssa vapaammin. Kysyin onko Kotka teatterikaupunki, käyvätkö ihmiset teatterissa. Jutusta riippuen kyllä, mutta ei aina. Kilpailu on kovaa.Teatterin vuotuiset katsojatavoitteet ovat kuulemma 45 000 katsojaa, mikä on aika paljon 55 000 asukkaan kaupungille, jonka läheisyydestä löytyvät myös Lappeenrannan ja Kouvolan teatterit.
Keväästä asti isolla puolella pyörineessä Gogolin Reviisorissa katsojia on riittänyt hyvin ja näyttelijöilläkin on jutuista päätellen ollut hubaa. 


Automatkalla Helsinkiin kuuntelimme Star Trek-legenda William Shatnerin puhelaululevyä "Has Been"(2004), nauraen ja ihaillen. Epätasainen albumi sisältää hienon katkeransuloisen kappaleen "It Hasn't Happened Yet". Suosittelen.

Oikein hieno aloitus kiertueelle. Ensi perjantaina Joensuu.