maanantai 16. syyskuuta 2013

IHMEELLINEN JOENSUU



"Minä ihan loukkaannuin, kun muut vaan nauroivat!", totesi eräs vanhempi rouva, koska koki esityksemme niin traagiseksi. Tavoite saavutettu eli tragikomedian äärellä liikutaan oppikirjan mukaan!
Yleisö eli Joensuussa kyllä äänekkäästi mukana alusta asti, mikä Lurjuksen kohdalla vaihtelee, välillä Eero Kilven kohtaloa seurataan pidempään kohteliaasti, välillä saamme nopeammin välitettyä huumorin. Molempi parempi, toki nauru on esiintyjälle selkeä signaali viestin osumisesta maaliinsa.

Yleisökeskustelussa käsiteltiinkin näyttelijän ja katsojan kommunikointia eri tavoin. Toinen rouva muisteli lämmöllä, miten eräässä kaupunginteatterin satunäytelmässä he olivat loppukumarruksissa saaneet pahan noidan esittäjältä erillisen, "henkilökohtaisen", kumarruksen, ja miten hienolta se oli tuntunut. Kolmas taas tunnusti miten paljon hän pelkää joutuvansa jotenkin mukaan esitykseen interaktiivisesti, vitsailimme sitten, että moisesta pitäisi olla jokin ennakkovaroitus näytelmän tiedoissa tai sitten katsoja voisi pitää jotain erillistä rintamerkkiä, josta näyttelijä tietää varoa, ettei ainakaan häntä valita vuorovaikutukseen.
Talon näyttelijät vertailivat aatoksiaan yleisöstä, miten paljon kontakti kullakin vaikuttaa esitykseen, kuinka sieltä voi saada voimaa jne. Tuttavallisessa keskustelussa pullakahvien ohessa sivuttiin lisäksi mm. julkisuutta, verraten esim. kirjailijoihin brändäämiseen, näytelmätekstimme runollisuutta ja näyttelijän epävarmuutta.



Niin monessa eri paikassa kuin esitystä olemme veivanneetkin (n. 15 eri stagella, mukaan lukien kaksi ulkotilaa), nyt vasta osui ensimmäistä kertaa kohdalle niin sanottu L-katsomo. Eli yleisö istui kahtaalla, suorakulman muotoisesti. Tämän kanssa pelaaminen oli yllättävän haastavaa ja keskittymistä vaativaa. Kuten aiemmin kirjoitin, monologissa yleisö on tärkein vastanäyttelijä, ja nyt kun he olivat selkeästi kahdella puolella, huomasin koko show'n ajan annostelevani kontaktia takaraivossa tyyliin: "Nyt oon puhunut tänne puolelle, pitää muistaa toi kulmassa istuva pariskunta myös, nyt voisin vaihteeksi kääntää taas tonne oikealle yläriviin, tää seuraava kohta kannattaa jättää keskelle ja antaa aikaa..." Tämä tietysti kertoo ammattimme monijakoisuudesta, välillä ollaan tekemisissä hyvin abstraktien ja välillä taas äärikonkreettisten asioiden kanssa. 


RAMPPAAVAT JOHTAJAT ?
Kaupungintalo/teatteri sijaitsee hyvällä paikalla keskustan välittömässä läheisyydessä

Olen käynyt Joensuun Kaupunginteatterissa kerran aiemmin, noin kymmenen vuotta sitten, kun tuttu näyttelijäpariskunta (the Hakuliset) työskenteli siellä. Silloin oli keskitalvi. Nyt loppukesän paisteessa kaupunki näytti tietysti ihan toiselta, mutta rakennuksen muistan olleen vaikuttava ja omaperäinen silloinkin: teatteri on osa Eliel Saarisen suunnittelemaa, vuonna 1912 rakennettua kansallisromanttista kaupungintaloa. Koristeellinen päänäyttämö sijaitsee toisessa kerroksessa, pieni stage taas neloskerroksessa! Logistiikkaongelmia tekniikan jätkien mukaan on lavasteiden siirtelyssä, ne täytyy tuoda taloon verstaalta kovin pienissä paloissa.

Aulanäyttelyssä kerrottiin teatterin historiaa. Mulle uusi asia oli "Joensuun ihme", eli 50-60-luvuilla aikaansaatu huikea nousu katsojaluvuissa. Yleisöä oli lopulta tuplasti enemmän kuin kaupungissa asukkaita.

Harva johtaja on kuitenkaan pysynyt talossa neljää vuotta kauempaa!!!  Johtaminen voi olla rankkaa ja kuluttavaa hommaa, mutta monasti tuloksia alkaa näkyä vasta ajan kanssa. Missä vika, miksi Joensuu on ollut kääntymispaikka? Täytyy selvittää... onko vikaa talon sisällä vaiko kaupungissa tai sen päättäjissä?  

"Joensuun Kaupunginteatterin menneisyyteen kuuluu olennaisena vaiheena Jouko Turkan johtajakausi (1968-1972), jolloin erityisesti hänen ohjaamansa kotimaisten näytelmien tulkinnat herättivät valtakunnallista huomiota. Hänen jälkeensä johtajina ovat toimineet Kalervo Nissilä (1973-1978), Seppo Luhtala (1978-1982), Vesa Raiskio (1983-1987), Ahti Ahonen (1987-1990), Heikki Mäkelä (1991-1996), Reino Bragge (1996-1999), Liisa Isotalo (1999-2003), Kimmo Lavaste (2003 -2008), Riku Innamaa (2008 - 2010), Tero Heinämäki (2010 - 2012) ja Vihtori Rämä (2013 - )."
(Teatterin nettisivuilta)

Ketkä suomifilmiä tuntevat, saattavat muistaa 73-78 johtajan Kalervo Nissilän Sadan miekan miehenä...
Jouko Turkan, jonka nimi usein esiin suomalaisesta näyttelijyydestä puhuttaessa, maine kasvoi Joensuun johtajana ja puoluepoliittisessa "Teatterisodassa" vuonna 1971. Harvoin ovat näyttelijät Suomen teattereissa lakkoilleet, mutta näin kävi tuolloin!
Välit esimieheen eli teatterinjohtajaan ovat merkityksellisiä, toisille näyttelijöille enemmän kuin toisille. Pärstäkerroin-ajattelusta on vaikea päästä eroon puolin tai toisin. Joka tapauksessa hyvä johtaja tarvitsee ideoiden ja visioiden lisäksi kärsivällisyyttä ja sosiaalisia taitoja moneen suuntaan, alaisiin kuin päättäjiin. Teatteri on ammateista ihmisläheisimpiä, joiltakin se kuitenkin unohtuu oman taiteellisuuden tai egon höyrytessä junaa eteenpäin. 

YLEn Elävän arkiston radio-ohjelmaa aikojen takaa täältä.
(Olin Turkan ohjauksessa Turussa 2004 ja 2006, niistä ehkä myöhemmin.)

JOENSUU BY NIGHT
Pari paikallista kollegaa mainitsi baarissa asian jota olin etukäteen ounastellutkin: talon näyttelijäkunnan ikärakenne alkaa olla melko yläpainoinen eli nuoria (ts. 20-40 vuotiaita) taloon tarvittaisiin lisää. Myös sukupuolijakauma on hieman pois balanssista: 13 näyttelijästä naisia on viisi.
Uuden johtajan kanssa kommunikaatio on alkukankeuksien jälkeen lähtenyt hyvin liikkeelle, uudistusmeininki tuntuu kuulemma virkistävältä ja mielenkiintoiselta.

Joensuulaisen voimamiesnäyttelijän Olli-Kalle Heimon kanssa puhuimme pikkutunneille myös liittoasioita. Tutustuin O-K:een muutama vuosi sitten kahdella Suvirannan (Näyttelijäliiton kesäkoti Savonlinnan lähellä) kesäkursseilla improvisaation ja kameranäyttelemisen merkeissä. Nyt pohdimme mm. puheenjohtajaehdokkaita. Liiton toimivuus lepää ilman muuta paikallistason aktiivien varassa.


Yöelämässä kohtasimme myös paikallisen maamerkin eli legendaarisen kirjailijan Heikki Turusen. Hän on vaihtanut aiemmin tunnetun baskerilookin mustaan stetsoniin ja tummiin silmälaseihin, mutta hymystä ja energiastä tunnisti. Esittäydyin, koska vuonna-99 näyttelin Imppaa Mikkelin kesäteatterin Simpauttajassa, johon Kai "Kuju" Hyttinen teki laulut ja esitti nimiroolin. Turunen pahoitteli ettei nähnyt esitystämme, mutta kertoi kuulleensa siitä paljon hyvää. 
Meillä oli kyllä kieltämättä tuolloin hyvä boogie. Sitä seuraavana kesänä näyttelin vielä Lappeenrannan linnoituksen kesäteatterissa Matti Haapojaa (biisit teki Kerkko Koskinen!). Siihen Itä-Suomessa työskentely on toistaiseksi jäänytkin, ja siksi tää kiertue tuntuu erityisen avartavalta. Hienoja kohtaamisia.

Nyt viikko taukoa, sitten Kansallisteatterin Omapohjaan. Eero Kilpi palaa kotiin.


Mika Piispa, tarpeistohuoneen ehta löytö ja karjalanpiirakka. Mika oikealla.







torstai 12. syyskuuta 2013

MINÄ LÄHDEN POHJOIS-KARJALAAN

Sori toi otsikko, oli pakko.

Huomenna juna lähtee aamukympiltä ja viiden tunnin kuluttua olemme, Mika, Sidi ja mä, Joensuussa. Sen kaupunginteatteria on vuoden alusta johtanut ohjaaja Vihtori Rämä, jonka tunnen ajalta ennen draamakouluja, puolen vuoden mittaiselta teatterikurssilta (järjestäjinä Teatterikorkean täydennyskoulutuskeskus ja Turun työvoimapiiri). Silloin hänen nimensä oli vielä Masi Eskolin. Tosissaan oltiin tuolloinkin.
Hän on hakenut Saimaan rannoilla uusia avauksia, kenties huomenna selviää miten homma on lähtenyt kulkemaan.

(Takaisin Helsinkiin allekirjoittaneen pitää lähteä lauantain aamujunalla jo klo 5.30. Lentomahdollisuutta tarjottiin, mutta päätin että ei se ole reilua muuta ensemblea kohtaan jos yks vaan suhistaa. Mika ja Sidi tosin voinevat nukkua pidempään.)

100-vuotisraportti Joensuusta ilmestyy viikonlopun aikana.

Joensuun kaupunginteatterin historiaa voi tsekata täältä.
Teatterinjohtaja Rämän toukokuisen haastattelun voi lukea tästä.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

ESITYS nro 1: KOTKAN KAUPUNGINTEATTERI


Kotkan kaupunginteatterin lähes kaikki näyttelijät Naapuri-näyttämöllä omina itse(i)nään(?). Vas. Pia Lunkka (myös teatterikuraattori), Ella Mustajärvi, Lise Holmberg, Esa Suvilehto, Kari Kukkonen, Jarmo Tulonen, kaksi viikkoa sitten aloittaneet Mikkomarkus Ahtiainen ja Mirka Mylläri, Miia Maaranen, Reetta Kankare (Nätyn opiskelija työharjoittelussa), Jarkko Sarjanen, Anne Niilola ja Osku Haavisto.


Saavuimme paikkakunnalle neljän maissa. Kuten monessa muussakin kaupungissa, Kotkassakin järjestäytynyt teatteritoiminta on 1900-luvun alussa lähtenyt liikkeelle erillisenä työväenteatterina ja porvarillisena näyttämönä, jotka sitten ovat yhdistyneet kaupunginteatteriksi, 40-luvulla. Teatteri sijaitsee kaupungin sydämessä, entisessä suojeluskuntatalossa, jota on laajennettu lisärakennuksella muutamia vuosia sitten. Sekä yleisö- että henkilökuntatilat näyttivät todella siisteiltä ja Naapuri-nimeä kantava pieni näyttämö, entinen elokuvateatteri oli tunnelmallinen ja sopivan "klassinen" esityksellemme. Tekninen henkilökunta auttoi auliisti pienen esityksemme pystyttämisessä ja Mikko Laaksonen teki lyhyessä ajassa hienon työn mukaillessaan alkuperäisen valosuunnittelijamme Tuukka Toijanniemen (joka on kiinni Jyväskylässä) aivoituksia. 
Lava oli korotettu eli esiinnyin ns. permannon yläpuolella. Myönnän, että ainakin tässä esityksessä mieluummin katsoisin yleisöä samalta tasolta & ylöspäin, se antaa enemmän pelivaraa ja variaatio-mahdollisuuksia kontaktille, mutta muutoin Naapuri oli oikein sopivan kokoinen ja intiimi tila, ja tuntui, että pystyin puhumaan välillä poikkeuksellisen hiljaakin.  
Esitys meni hyvin, ja reilu 60 katsojaa kuulemma on pienellä puolella hyvin tähän aikaan vuodesta.

Teatterikuraattorina ja näyttelijänä talossa työskentelevä Pia Lunkka puheenjohti jälkilöylyjä. Minä kerroin hieman produtkion taustoja, ynnä faktoja Näyttelijäliitosta, minkä jälkeen lavalle kutsuttiin talon omat näyttelijät ja yhteensä turisimme yleisön kanssa melkein tunnin!  
Tietenkin oli mukava oli kuulla kehuja esitykselle kollegoiden suusta, esitystä kehuttiin osuvaksi ja sekä naurattavaksi että itkettäväksi, mutta hienointa oli että keskustelu laajeni koskemaan ammattiamme yleisesti, kuten oli tarkoituskin.

Lunkka pyysi jokaista työtoveriaan nimeämään yhden asian, joka pitää heidän liekkinsä palamassa näyttelijänä. Vastaukset olivat sekä monipuolisia että osin yhteneviä, mm. halu leikkiä, muut ihmiset, yleisö, halu olla mukana hyvässä tarinassa, (kuin lukisi hyvää kirjaa, jonka ei toivo loppuvan), halu vaikuttaa asioihin, humanismi.

Mielenkiintoisia kysymyksiä kuultiin yleisönkin suunnalta:
"Saako näyttelijä epäonnistua? Ja tietääkö sen itse jos roolityö ei toimi?
Miten yleisö voi antaa palautetta ja tukea näyttelijälle?
Lavalle tuodaan nykyään niin paljon kaikkea tavaraa, miten näyttelijät pärjäävät kasvavan tavarapaljouden kanssa? Ja juostaan edestakaisin... kannattaako yrittää kilpailla 3D-elokuvien kanssa?"

Näiden monipolvisia vastauksia en lähde tässä referoimaan, paitsi että näyttelijät tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että on mukava tehdä välillä pelkistetympää draamaa ja välillä taas nauttia yksityiskohtien paljoudesta, jossa myös teatterin muiden työntekijäryhmien kuten lavastajien ja pukusuunnittelijoiden taide pääsee oikeuksiinsa.

Eräs katsoja kertoi nauttivansa suunnattomasti nähdessään näytelmissä hyviä sivuosasuorituksia. "Ne ovat suola ja sokeri!" Puhuttiin siitä, miten näyttelijä pystyy kyllä laajentamaan pientäkin tehtäväänsä pelkästä "prikankantajasta" (puolivirallinen näyttelijöiden käyttämä termi ohuesti kirjoitetusta käväisyroolista) syvemmäksi, ainakin yhteistyössä ohjaajan kanssa.

Teatterin aikasidonnaisuudesta tuli täällä, kuten kesällä Kustavissakin, puhe. Keskusteluun liittyi myös kaupunginteatteriin kiinnitetty ohjaaja Tommi Kainulainen (alunperin kouluttautunut Nätyssä näyttelijäksi, sittemmin TaiKissa elokuvaohjaajaksi) puhui aikakäsityksen hidastamisesta ja pysäyttämisestä livetilanteessa. Tommin ohjaus Niskavuoren nuoresta emännästä saa ensi-iltansa suurella näyttämöllä parin viikon kuluttua, potkuja!

Lopuksi näyttelijäyhdistys lähetti, kuinkas muuten, rakkaita terveisiä satavuotiaalle liitolle.
Kotkan pieni puoli eli Naapuri-näyttämö, entinen leffateatteri,  lienee saanut nimensä sijainnistaan aivan alkuperäisen teatteritalon vieressä.

Piispan Mikalla olikin perjantaina ensi-ilta Kaarlo Bergbomina, hän tekee kiertueella yhteensä viisi keikkaa [Kotka, Joensuu, Lahti, Rauma ja Pori]. Hyvin meni, toisaalta mitä muuta voisi odottaa Vuoden 2011 miesnäyttelijältä (Thalia-palkinto) ja Veikko Sinisalo-kilpailun vm. 2000 voittajalta. Mika oli monta vuotta kiinnitettynä Lahteen, nyt hänkin on freelancer Helsingissä. Mainio mies muutenkin. 

Emme majoittuneet Kotkassa, vaan lähdimme yön selkään. Ehdimme sentään istahtaa paikallisessa yhdellä ja jutella kollegoiden kanssa vapaammin. Kysyin onko Kotka teatterikaupunki, käyvätkö ihmiset teatterissa. Jutusta riippuen kyllä, mutta ei aina. Kilpailu on kovaa.Teatterin vuotuiset katsojatavoitteet ovat kuulemma 45 000 katsojaa, mikä on aika paljon 55 000 asukkaan kaupungille, jonka läheisyydestä löytyvät myös Lappeenrannan ja Kouvolan teatterit.
Keväästä asti isolla puolella pyörineessä Gogolin Reviisorissa
katsojia on riittänyt hyvin ja näyttelijöilläkin on jutuista päätellen ollut hubaa. 


Automatkalla Helsinkiin kuuntelimme Star Trek-legenda William Shatnerin puhelaululevyä "Has Been"(2004), nauraen ja ihaillen. Epätasainen albumi sisältää hienon katkeransuloisen kappaleen "It Hasn't Happened Yet". Suosittelen.

Oikein hieno aloitus kiertueelle. Ensi perjantaina Joensuu.

torstai 5. syyskuuta 2013

VALMIINA, PAIKOILLANNE...

NYT se alkaa: 100-vuotiskiertue starttaa tänään Kotkasta, jossa viime viikolla kävin promoamassa esitystä teatterinjohtaja Ilkka Laasosen avustuksella sikäläiselle medialle, tarkoittaen paria lehteä, paikallisradiota ja paikallista YLEä. Toivottavasti jengi lähtee katsomaan showtamme, olemme myös syyskauden ensimmäinen esitys kaupungissa!
http://www.kotkanteatteri.fi/

Siis nokka kohti Kymeenlaaksoa ja illaksi takaisin Helsinkiin. Autoon ahtauvat Mika Piispa ja Sidi Lahdenperä, molemmat pitkäaikaisia Nälkäteatterin veteraaneja. Nappaamme matkalla Näyttelijäliiton toimistolta Kruununhaasta tuoreet käsiohjelmat, joissa on nyt yhdistetty tietoa sekä Eero Kilvestä että liitosta. 

Kirjoitan parin päivän sisään vaikutelmia esityksen jälkeisistä keskusteluista. Ainakin parhaillaan suurella näyttämöllä treenattavan Niskavuoren nuoren emännän ensemble on tulossa katsomaan. Ystäväni James Hetfieldin sanoin: Ye-yeah.

t. Juha-Pekka