OULUN IHME

Oulussa valmistellaan hawaijilaista versiota Angels in Americasta?

Kiertueen 8. keikka 17.10.2013. Kirjoitin tätä postausta jo Oulussa, mutta reissaaminen, Ilmaisuverstaan 10-vuotisbileet, Näyttelijäliiton hallitushommat ja menneen viikon duunit (YLEn & Yellowfilmin uuden sairaalasarjan kuvaukset, dubbaus, Kotimaisen Näytelmän Festivaalin monologityöpaja) veivät aikansa ja veronsa. But here we go:

ENNÄTYSYLEISÖ!
                                                            

Shades of Grey: Näkymä kiertueen fiineimmän majoituspaikasta
kohti teatteritaloa ja toriparkkityömaata.

                                 

Oulun Kaupunginteatteri on ruma betonimöhkäle meren rannalla. Pohjois-Suomen selkeästi isoin teatteri, ja varmasti ”ammattimaisin” monessa mielessä. Henkilömäärässään, PR:ssään, profiilissaan, vierailevien ohjaajien nimissä… Ja niin vain kävi että täällä vetäisimme keikan kiertueen pienimmälle yleisölle!

En siis kiitä Oulun kaupunginteatterin markkinointia tässä, enkä usko teatterinjohtajankaan niin tekevän.
Olin joitain viikkoja aiemmin kuullut Koukin Mikolta (joka johtaa teatteria vielä kevään puoliväliin ennen siirtymistään Turkuun), että myynti on ollut hiljaista, mutta toivoimme sen elpyvän, ja että paikallislehti tarttuisi syöttiin ja tekisi jutun. Rovaniemen keikalta ilmestyi tämä Lapin Kansan arvostelu esityspäivänä, kai sitä Oulussakin luetaan. Ei auttanut. Tilavaan harjoitussaliin pystytetyn Pikisalin katsomossa istui laskujeni mukaan 22 ihmistä! No, olen jossain helsinkiläisessä underground-teatterissa esittänyt tätä muinoin kymmenellekin, joten ei se sinänsä haitannut, mutta: Oulun esityksessä oli myös kaikkien aikojen hiljaisin yleisö!  

Silloin tällöin on ollut rauhallisempaa, mutta 15 minuutin kohdalla jengi on viimeistään lämpenee ja nauruja alkaa virrata. Nyt eivät kuitenkaan lähes mitkään ns.varmoistakaan vitseistäkään uponneet, syvä hiljaisuus ja keskittyneisyys olivat vastassa. Ok, pientä hyrinää ja tyrskähdyksiä toki kuului välillä, mutta luulen yleisön jännittäneen ”pienuuttaan”, ja he olivat myös levittäytyneet turhan laajalle 120 hengen katsomossa.
Kaikki tällainen vei kyllä keskittymistä, ei syntynyt totuttua virtausta, aaltoa, jonka päällä ratsastaa. Sellaisena yleisön reaktiot parhaimmillaan toimivat. Vastavuoroista antamista. Näyttelemiseni ja juttu pysyi kyllä kasassa, mutta kokoajan kalvoi takaraivossa epäilys ”tapahtuuko nyt nyt jotain mitä mä en tajua? Huudanko mä? Kiirehdinkö?” Kuin olisi mikroskoopin alla, ja siinähän tulee hyvin itsetietoiseksi.  Ilmeisesti en, ainakaan Sidin mukaan.  Arvokas oppitunti tämä oli, näinkin voi siis käydä, ei kannata tottua ja tuudittautua tiettyihin reaktioihin. Alkoi melkein naurattaa.

LOPUTON PIMEYS?

Olin antanut valoteknikolle ohjeen, että näytelmän loppuessa pimeyteen, kumarrusvaloja ei nosteta ennen kuin yleisö alkaa taputtaa. Kemissä kesti jonkin aikaa, mutta Oulussa rikottiin tässäkin suhteessa ennätys. Oli hiljaista ja pimeää, joku kuiskasi jotain. Yksittäinen taputusyritys. Ei vieläkään. Valoteknikkokin piti kutinsa. Oma pokkani meinasi pettää, harkitsin sanovani hitaasti ”tämä on ihmiskoe…” tai ”The End…”, kunnes lopulta jengi alkoi taputtaa ja valot nousivat. Ehdin myös esityksen aikana pohtia, että kannattaako koko keskustelutilaisuutta pitää, jos meininki on tämä. Yllättäen kaikki jäivät kuitenkin kuuntelemaan jutusteluani. Keskustelun alussa kerroin naureskellen, että olipa tuo pitkä pimeys hassua, ja valoteknikko huutaa: ”42 sekuntia!”

                                        

Paljon täydemmäksi ei Pikisalin katsomo tästä muutu.

                                        

Pidän luentoni, vähän lyhyempänä ehkä, ja sitten keskusteltiin, ihan kivasti. Eräs yksittäinen herra sanoi että tämä on niin hyvä esitys, että voisi katsoa kahteen tai kolmeen kertaan uudestaan, ja tarkkailla miten se rakentuu, nyt kun ”juonen” tietää. Show’n jälkeen otti 100-vuotisjulisteen viemiseksi jälkikasvulleen.

Oulun kaupunginteatterin näyttelijöitä ei Bergbom-Akia lukuun ottamatta paikalla ollut, useimmilla oli harjoitukset tai esitys (Housut pois & Kielletyt muistot... huonoa organisointia) ja loppuja ei sitten kai vaan kiinnostanut. Eläkkeellä oleva, lukuisia teattereita urallaan kiertänyt 81-vuotias Veikko Mylly sen sijaan agitoi yleisöä hienosti koko rahalla, sanoi esityksen olleen ”kymmenen plus” ja sopivan täydellisesti juhlavuoden kiertueeksi, muistelee myös yhden vuoden sopimuksia, jolloin ihmiset muuttivat paremman palkan perässä talosta toiseen useita kertoja vuosikymmenessä.  ”Moniko teistä edes tiesi, että on olemassa Näyttelijäliitto, joka pitää näyttelijän pinnalla, tämä nykyaikainen showbusiness ajaa nykyään yli raa’asti,  omistusoikeus siihen mitä hän tekee, ja mitä kaikkea se on taistellut vuosien saatossa, ja nyt nämä tekijänoikeudet!”, hän haastoi katsojia ja siteerasi lopulta oululaissyntyistä Aaro Hellaakoskea, joka esityksessämmekin on tärkeässä sivuosassa:

                       

Jos on sinua niin kuin minua kiskottu kahtaalle, uuvuksiin, tietänet senkin: uupuenkin alati uudestisynnyttiin

"Tämä on minun ohjenuorani näyttelemisessä edelleen!" Mietin pitkään, kenet Myllyn ääni toi mieleen, kunnes tajusin… Niemelän Juhani! Tampereen Työvikseltä eläkkeelle jäänyt hieno kollega, jonka kanssa teimme Turkan Konkurssisirkusta Turussa. Lienevätkö samalta murrealueelta, mutta äänen väri ja poljento olivat yllättävän identtiset, juurevat. (Tarkistan tämän myöhemmin: Mylly on syntynyt Pohjanmaalla, Paavolassa, Niemelä taas Kymeenlaakson Iitissä. Mutta joku samankaltaisuus ja painokkuus heissä silti on!) Mylly on viime marraskuussa vetänyt runoillan Oulun päänäyttämöllä, eli virtaa löytyy, upeeta!
Paljastuu myös, että sanaileva valomiehemme on Veikon poika! Kiittää esityksestä ja esittää jääkiekkovertauksen vähemmän tunnetuista pelaajista, jotka mahdollistavat Selänteiden ja muiden loistamisen.


OULU BY NIGHT TUHANNEN KAPAKAN KAUTTA

Bergbomia ansiokkaasti paikannut Aki Pelkonen, joka on rinnakkaiskurssiltani TeaKista (samoin kuin yksi ”virallisista” Bergbomeista, Mika Piispa, he ovat siis kurssikavereita!), otti roolinsa vakavasti ja meni kampaamon kautta hakemaan hahmolle esikuvan mukaiset epookkiviikset ja parran. Vitsailimme, että luultavasti siitä johtui yleisön hiljaisuus! Vakavasti Aki otti myös isännöintimme Oulussa: saimme kahdeksan baarin kierroksen, alkaen Pikisaaren tunnelmallisesti SokeriJussi-krouvista, Jumpruun (haalarikansalle muutama nimikirjoitus) ja vaikka mihin. Menkää Cafe KULuMAan ja tilatkaa drinkki nimeltä Rammstein. Juoman miksaaminen on ehkä siisteintä ikinä, tulette näkemään!

                                            

Kilpi & Bergbom: Kuin Silloin Ennen (Edward Cullenin ja ZZ Topin myöhemmät waiheet?)

                                  

Kansanomaisessa Sarkka-baarissa laulan pitkästä aikaa karaokea. Unchained Melody kulkee ihan hyvin. Ääni kestää, kun sitä käyttää, nyt olen puhunut kolmena peräkkäisenä iltana paljon, sisältäen pikaläpimenot, esitykset, keskustelutilaisuuden ja vielä baarielämän. Antaa itsevarmuutta.

Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella tapaamme sattumalta kuopiolaisen tanssijan, joka oli katsomassa esitystä lääkärimiehensä kanssa. ”Kaunis ajatus, että annatte Eerolle toisen mahdollisuuden, kuvataiteilijat voivat saada arvostusta kuolemansa jälkeen, mutta näyttelijät ovat enemmän aikaansa ja yleisöönsä sidottuja.” Näinpä. Tanssijat myöskin.

Summa summarum: Pohjoisessa oli kivaa, teatteritaloissa paiskitaan lujaa duunia ja ihmiset ovat mukavia. Kiertäminen peräkkäisinä päivinä käy työstä, kehä matkustus-roudaus-valojen tsekkaus-majoittuminen-läpimeno-esitys-keskustelu-baarissa käynti-matkustus-blogin pohtiminen ei jätä paljon aikaa muulle. Kolme turhaa matkakirjaa oli mukana, en vilkaissutkaan niitä. Siihen nähden, että näemme tämän vaivan ja olemme "yhteisellä asialla" eli juhlistamassa Näyttelijäliittoa, tuntuu tietysti paremmalta, mitä enemmän jengiä katsoimoissa on. Nyt etelään mentäessä luvut laskivat: Rovaniemellä 90, Kemissä 60, Oulussa tämä surullinen reilu parikymmentä.


Kirjoitan varmaan jossain kohtaa erikseen teatterin markkinoinnista yleisesti ja esityksemme haasteista sen suhteen. Parin viikon päässä häämöttävään Kuopion esitykseen on nyt varattu jo yli 110 lippua. Se tekee tietenkin gutaa, mutta samalla ihmetyttää, miksi hajontaa yleisömäärissä voi olla näin paljon?!? Mitä jotkut teatterit tekevät oikein? Onko Hurmeella erityisfaneja joissain taajamissa? Wtf?

Moi, muikeaa marraskuun loppua,
t. Juha-Pekka

Ps. Toissailtana 26.10. oli tosiaan Kansiksen Lavaklubilla Teksti-yhteisön järjestämä työpaja, jossa kuusi kirjailijaa loi  yhdelle näyttelijän kanssa tekstin esityskuntoon vuorokaudessa, kesto n. 5 min. Virossa opiskeleva Veera Marjamaa kirjoitti mulle hauskan terapiaistuntotekstin metsurimiehen parisuhdetilityksistä. Hyvin erityyppistä monologisointia kuin Lurjuksemme, realismia ja illuusion luomista, mutta jengi tykkäs ja fiilis siis bueno, semminkin kun jännitti etukäteen.

10-vuotiaasta Ilmaisuverstaastakin tekis mieli kirjoittaa erikseen, katsotaan ehdinkö. Sillä välin tsekatkaa sivusto.

KEMI ON POHJOISSAAMEKSI GIEPMA

Kemin kaupunginteatterin vierailukämpässä on kotijumalat kohdallaan.

KIINALAISIA JA TV-NAKKEJA

”Montako söit? – Yheksän!” Tällainen huudahdus kuului Turun Kaupunginteatterin katsomosta 70-luvun alussa, kun Brechtin vakavassa aatedraamassa GALILEON ELÄMÄ näyttämölle astui sivuroolissa Heikki Kinnunen. Slogan oli napattu nakkimainoksesta, joka pyöri tuolloin tv:ssä, Kinnunen mukanaan. Kyllä hävetti, muisteli kemiläinen näyttelijä Satu Tala, joka parikymppisenä valveutuneena taiteilijanalkuna pahastui tietenkin kovin.

Julkisuus ja helsinkikeskeisyys olivat eräitä puheenaiheita keskustelussa, johon nyt pääsi mukaan myös Juha Hurme, junaillen edestakaisin Porista, jossa hänellä on Juslenius-ensi-iltansa lauantaina Rakastajat-teatterissa. (Se on kuulemma niin hyvällä mallilla, että hyvin uskalsi yhdeksi päiväksi jättää näyttelijöiden ja assistentin työstettäväksi.) Nuorehko näyttelijätär kertoi ystäväpiirinsä tyrmistyksestä kun he päättivät miehensä kanssa muuttaa Kemiin. Nyt heillä on lapsia ja ihan älyttömästi töitä, joten he ovat erittäin tyytyväisiä ja onnellisia. Repikää siitä!

Katsojatkin kehuvat paikallisia näyttelijöitä (heitä on yhdeksän, ja kaikki katsomassa, tämä on heille työaikaa!) lämmöllä. Paikalla ovat hauskasti myös äiti ja poikansa, joka opiskelee toista vuotta Teatterikorkeakoulussa. Äiti kysyy pariinkin otteeseen, että eikö se ole raadollista ja rankkaa tuo näyttelijän työ, ikään kuin koettaisi saada jälkikasvunsa toisiin aatoksiin! No, tuskin onnistuu, kiäh. Opiskelija kertoo heille teatterikoulussa opetettavan juuri nyt vastanäyttelijän tärkeyttä, ja miten epätyytyväisyys omaan tekemiseen voi unohtua, kun yrittää saada kaverin näyttämöllä onnistumaan. Kuulostaa hyvältä opilta.  

Juha kertoo, kenties hieman mun Eero Kilpi-luento-osuuteni jälkeen puolustaen, mistä näkökulmasta hän on esityksen kirjoittanut. Se on kuolevan miehen viimeinen uni, satu, jossa kerrotaan mahdollisimman paljon muustakin kuin näyttelijyydestä, Eero Kilven kautta symboloidaan työelämän raaistumista ja kiihtyvää elämänrytmiä. Teksti ei siis yritäkään olla dokumentti. Totta.

Loppulauseeksi keskustelusta nousee julkisuuden paineiden ja raadollisuuden keskeltä kuitenkin, että teatterintekijät ovat etuoikeutettuja saadessaan aikuisina luvan kanssa jatkaa leikkimistä, hiekkalaatikolla touhuilua.  

Itse esityksestä: vaikka meidät on lykätty teatterin isolle näyttämölle (jonka katsomoon tulee noin kuusikymmentä ihmistä, mukaan lukien talon näyttelijät), tila on kuitenkin varsin intiimi ja lavan ja auditorion suhde hyvä. Jengi istuu kuitenkin osittain melko kaukana ja hajaallan, jolloin en aluksi meinaa saada yhteyttä. Mutta illan edetessä homma vapautuu. Näytelmässä on muuten kohta, jossa Eero Kilpi pyytää yleisöä arvaamaan, mitä hän on juuri esittänyt, onomatopoeettisesti. Yleensä tässä ei kukaan reagoi, mutta Kemissä kuuluu vieno ”Kiinalaisia!” Saan pidettyä pokkani ja muokkaan tekstin jatkoa vastaukseen sopivaksi. Lahdessa itse asiassa vastattiin myös: ”Notre Damen kellonsoittaja.” Ei niin aivan mahdottoman kaukana totuudesta, tulkaa itse arvuuttelemaan!

POHJOISEN PARPIKANI?

Uusi teatterinjohtaja Sarianne Paasonen on ollut virassa vasta pari kuukautta, ja ainakin toistaiseksi hän pystyy mutkattomasti istumaan meidän ja kolmen näyttelijän kanssa yhdellä (huom.!) lasillisella teatterin läheisessä Gringo-baarissa. Turinoimme
Kemissä pyörii yleensä vain yhdet jutut kerrallaan isolla ja pienellä näyttämöllä, tällä hetkellä ja studio-puolella Sirkku Peltolan Pieni Raha (jonka kahtia jaetun katsomoratkaisun vuoksi emme esiintyneet siellä) Isolla puolestaan harjoitellaan Saamelandiaa (ohj. Kimmo Kuusimäki), johon Sattva-Hanna Toiviainen on suunnitellut vinkeän näköisen pahvilavastuksen.  

Kemissä on 22 000 asukasta, ja viime näytäntökaudella katsojia kävi teatterissa 26 000 eli pullat ovat melko hyvin lehtereillä. Ilmeisesti teatterimatkalua tykätään harrastaa kauempaakin, vaikka myös Rovaniemi ja Oulu ovat melkoisen lähellä.

Vuonna 1983 rakennettu punatiilinen kulttuurikeskus sisältää teatterin lisäksi kirjaston ja museon. Muutamia vastaavia ratkaisuja on Suomessa muitakin, mutta silloin kyseessä on yleensä ammattijohtoinen harrastajateatteri. Mieleen nousee myös samoihin aikoihin Lontooseen valmistunut Barbican, jonka uumenissa olin kesällä kurssilla Guildhall School of Music & Dramassa.  
Teatterin sisuksissa on myös sympaattinen vierailukämppä, johon kaksioidumme Sidin kanssa. Käyn pienellä iltakävelyllä ja paikallisessa juottolassa tapahtuu muutama tunnistaminen Suomen suosituimman päivittäisdraamasarjan roolini kautta. "Jos me oltais tiijetty että oot esiintymässä täällä, oltais tultu katsomaan!" Ihan sympaattista jutustelua syyslomalla olevien ammattikoululaisten kanssa, mutta en silti lähde Tornioon jatkoille.

Nyt Oulussa hotellissa, menossa läpimenoon, Bergbomina rouhea Aki Pelkonen. Ciao.

Kemin kulttuurikeskuksen julkisivu.

Aito Palsa henkilökunnan lämpiössä!

Kemin näyttelijät: Marketta Airo, Sirpa Filppa, Tatja Hirvenmäki, Jukka Lempinen,
Satu Tala, Jaakko Tohkanen, Pekka Johansson, Tomi Turunen, Hanna Vähäniemi.

Lehtileike kahviossa, koruton otanta!

Suurella näyttämöllä, mutta intiimisti ja lämpimästi.

POHJOISTA UNDERGROUNDIA

Rovaniemi Rocks.

Rovaniemen lentokentällä Sidiä ja mua on vastassa Harri Frondén, pitkäaikainen nälkäteatterilainen, joka on näyttelemisen lisäksi vastannut monen näytelmän musiikkipuolesta. Harrin sävelkynästä on syntynyt mm. hienoja Aaro Hellaakoski-lauluja, joitakin mäkin olen ollut esittämässä Kustavissa, mutta Haba & kitara on biisien ylivoimainen tulkitsija. Hän asuu Rovaniemellä ja toimii eräoppaana. Tänään Harri on Kaarlo Bergbom. Autossaan meitä tervehtii Aslak, vajaan vuoden ikäinen valkoinen turre.
Ajamme keskustaan, avaraa, raikasta ja jylhää. Näemme Kemi-ja Rovajoet, Jätkänkynttilä-sillan, paljon viehättävää viiskytlukulaista kerrostalomaisemaa. Ohitamme Alvar Aallon suunnitteleman Lappia-talon, joka on pari vuotta ollut remontissa ja josta teatteri on vuoteen 2015 asti evakossa. Kauheaa vääntöä ollut kuulemma Lappian korjauksesta, ja siitä onko se kongressimaisuutensa vuoksi ylipäätään sopiva teatterille.
Väistötilat on hajautettu kolmeen eri taloon. Meille osuu pieni näyttämö, ”Paavo”, joka sijaitsee Rovakadulla vanhassa koulussa. Se on nimetty paikallisen näyttelijän (Takkisen) mukaan, kuten muutkin väliaikaisnäyttämöt: Jentte tarkoittaa Päätalo-filmatisoinneistakin tuttua Pirjo Leppästä, ”Eero” taas Hännistä. Hieno ele.

Valoja suunnataan manuaalisesti.
Joillain näyttämöillä lamput ovat myös kauko-ohjauksella liikuteltavia.

Salissa haisee maali, lattia on virheettömän kiiltävän ruskea. Siunattu hulluus –näytelmän lavastaminen on vielä kesken, meitä varten muu lavastus on peitetty mustilla verhoilla. 120-paikkainen katsomo on pitkänomainen ja nousee sopivan jyrkästi. Katsastamme sopivan tuolin Eero Kilvelle, täällä Bergbom istuukin keinutuolissa (se on mainittu alun repliikeissä, mutta yleensä olemme ottaneet nojatuolin, jotta lavastus ei olisi ”tårta på tårta”). Valoja suunnataan, kolmehenkinen tekninen henkilökunta toimii ripeästi ja mukavasti. Harjoittelemme Harrin kanssa dialogin ynnä iskut ja suuntaamme hotellille majoittumaan. Ounaskosken rannalla olevassa Pohjanhovissa vedän puolen tunnin tirsat. Sitten takaisin teatterille, pöpötän tekstin nopeasti läpi pikaläpimenossa valojen ja Harrin treeniksi, onhan hänen ensi-iltansa.

Harri Frondén harjoittelee. Fetsi tuotiin Helsingistä.

Jää puoli tuntia aikaa, mutta sitä ennen erikoiskeikka: soitan ystävän tutun lapselle parin minuutin onnittelupuhelun Oktonautit-animaatiosarjan Kapteeni Valkosen äänellä, heillä on teemasynttärit Turun suunnassa. Sitten maski naamaan ja odottamaan yleisön saapumista, se kestää, muutamia vanhempia katsojia joudutaan odottamaan. Pelkään että yleisö kadottaa alkujännitteen, jos startti venyy liian pitkäksi.



HYVÄT JA HUONOT MANEERIT

Väkeä on mukavasti, lähes 80. Sali on hieman kaikuisa enkä alussa näe kuinka pitkällä yleisöä istuu. Käytän enemmän ääntä kuin yleensä, mutta rauhoitan loppua kohden. Kaikki vitsit eivät osu, jään pohtimaan teinkö ne toisin vai eikö niissä vain ole pohjoista ulottuvuutta.

Paikalla on viisi talon näyttelijää, osa on syyslomalla. Myös neljäkymmentä katsojaa jää juttelemaan ja keskustelu polveilee itsetunnosta maneereihin (niitä on hyviä ja huonoja), muistitekniikoihin (paikalla on myös nuori Tampereella opiskellut teatterintutkija, joka on tehnyt lopputyönsä aiheesta), ja tuleeko teksti oppia harjoituksissa vai ennen niitä omalla ajalla. Tästä ovat ammattilaiset montaa mieltä, mutta yhtä mieltä siitä, että tekstin oppiminen on fyysinen tapahtuma, tapahtui se kotona tai lavalla. Joskus tekstin oppimattomuus voi olla ihan selkeää laiskuuttakin. Teatterinjohtaja Juha Vuorinen nostaa asian esiin osana ryhmätyötä: jos joku ei opettele tekstiä muiden tahdissa, se vaikuttaa kaikkien työskentelyyn.  

”Tämä oli minusta vakava näytelmä, jossa huumori toimi öljynä ja auttoi viestin perillemenoa”, totesi vanhempi herra hienosti. ”Näyttelijätkin ovat ihmisiä”, sanoo herttainen rouva ja kertoo sallivansa tutuille näyttelijöille myös epäonnistumiset.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Esko Janhunen kertoo nähneensä Eero Kilven teatteri-innostuksessa tuttua ylioppilasteatterimaista uhoa, jolla hän itse aikoinaan sauhusi näyttelijäksi, kunnes tajusi että hänen paikkansa oli toisaalla. Eeroa se näemmä kuitenkin kantoi.  

Eräs rouva kertoo nähneensä Lurjuksen Kustavissa vuonna 2009, eli ensi-illassamme ulkosalla ja kertoo sen jalostuneen siitä! En ehdi keskustelun jälkeen kysyä häneltä, miten hän on Kustaviin tuolloin päätynyt.

Mukava mieli jää näistäkin keskusteluista.

Kunnon kellaripukuhuoneet lukiolaishengessä. Väistötilojen ihanuutta.

HIUTALEITA JA HEVIÄ

Ensilumi on satanut kaupunkiin. Hotellille suihkuun. Sitten liukkaiden katujen yli tapaamaan kollegoita paikalliseen hevibaariin, Pahaan Kurkeen. En tiedä onko kapakka nimetty Kummelin Luomisen tuskaa-tekotaidesketsin mukaan, mutta musiikki on ehtaa tavaraa In-a-Gadda-Da-Vidasta Queensrücheen ja seinillä roikkuu parikymmentä sähkökitaraa. Ideoin ja ohjasin pari vuotta sitten Turun kulttuuripääkaupunkivuoteen ”maailman ensimmäisen hevimusikaalin” 1827 INFERNAL MUSICALin, joten ympäristö sykähdyttää vahvasti. Royal Shakespeare Companyn vakiokapakka Stratford-on-Avonissa on Dirty Duck, joten Paha Kurki käy Rovaniemelle aivan hyvin.

Kyselen talon asioista. Henki on kuulemma nyt ihan hyvä, aina ei ole niin ollut. Teatteriin on kuluvana syksynä tullut 5 uutta nuorehkoa näyttelijää. Kaiken kaikkiaan näyttelijöitä on 12, pari lisää olisi kuulemma hyvä, koska pari on aina 4 päivää viikosta (ma-to) kiertueella, Lapin alueteatteri kun on kyseessä. Se käy varmasti työstä, koska viikonloppuna kierttuelaiset kuitenkin työllistyvät myös talon kotiesityksissä Rovaniemellä. Mua väsyttää jo nyt, ja tämä kiertue on vasta alussa!  
Talon esityksissä on näemmä viimeaikoina käynyt ihan mukavasti porukkaa. Mekin teimme nyt kiertueemme ennätyksen. Fosfori oli teatterin julkaisuissa hienosti esillä muun ohjelmiston ohessa, kiitos siitä. Joissain taloissa tällainen yksittäinen vierailu hukkuu helposti.

Teen vielä pienen kävelykatukierroksen Vuennon Timon kanssa, hän on yksi syksyn uusista kiinnityksistä ja esittää pääroolia paikallisaiheisessa Kulma-rockmusikaalissa. Näyttelimme vuonna 2000 Lappeenrannan linnoituksen kesäteatterin HAAPOJASSA. Puhumme teatterista ja naisista.    

Matkamiehen matkamuisto. Iron Maiden-olutta. Taustalla ensilumi.

Aamulla on kuitenkin herättävä paitsi hotelliaamiaiselle, myös antamaan puhelinhaastattelu paikallisYLElle Kemin keikan promotukseen. Ennen junamme lähtöä ehdin kiertää kaupungilla reilun tunnin, käyn teatterin toimistolla (entisessä opettajien asuntolassa) hoitamassa paperiasioita. Keskusta, joka on n. kilometrin mittainen, pitää sisällään kaikkea pientä kivaa ja undergroundin oloista, puoteja ja katutaidetta. Tsekkaan myös Alvar Aallon kirjaston ja Lordi-aukion.
Sitten Kemiin. Bergbomiksi matkustaa Tampereelta itse käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Hurme.

(Sori, tää kuulostaa sen tyyppiseltä diipadaapa-kirjoittelulta jota äidinkielenopettajani muinoin manasi: ”… ja sitten he söivät ja menivät nukkumaan.” Pahoittelen, t. Juha-Pekka)

Turistikuvia:

Sidi ja Aslak.

Lappia-talon vieressä porsaatkin ovat toisin.

Kirjastossa mainostetaan asiallista toimintaa.

Tämä ei ole ruokablogi, mutta loistavaa lounassushia sai
Kahvila Kauppayhtiön pop-up-miljöössä.

Jätkänkynttilä.

EERONA EEROSSA eli lämmintä tunnelmaa päijät-hämeeläisessä amfiteatterissa

Lahti, minulle kovin tuntematon kaupunkina. Kaverin polttarit täällä yli kymmen vuotta sitten, silloin liikuttiin keskustassa. Muutoin olen täällä käynyt vain teatterilla, sielläkin harvoin.

Nyt lauantaina 12.lokakuuta autolla keskustan laidalle, vaaleaan betonikompleksiin, jonka sisällä odottaa komea, muka pieni näyttämö. Eero nimeltään, kuinka sopivaa. Ympärillämme ja yläpuolellamme on tilaa ja avaruutta, mutta valoilla ja verhoilla tila rajautunee kohtuullisen intiimiksi. Muunneltava katsomo on puoliympyrä-moodissa ja jyrkästi nouseva, ehkä siitä nousi lievästi muinaisen Kreikan amfi-fiilis, mikäs siinä.


LOPPUUKO AIKA... ELI ENSIN PITKÄ SEPUSTUS VALOISTA

Esityksen valmistelu-eli pystytysvaiheessa meinaa käydä hassusti, kun talon valosuunnittelija ja  valoteknikko, siis kaksi erillistä kaveria, ajautuvat toden teolla ohjelmoimaan valotilanteita juttuumme. Olen toimittanut joitain summittaisia speksejä tekniikkatarpeistamme etukäteen sekä linkin videotallenteeseen v. 2010 Teatterikesän esityksestä Telakalla. Sen valosuunnittelusta (by Tuukka Toijanniemi, työskentelee tällä hetkellä Jyväskylässä) voi siis halutessaan ottaa osviittaa.
 
Tulee kiire. Olen Joensuun, Kotkan ja Kansallisen perusteella aikatauluttanut valojen suuntaukseen n. puoli tuntia + mahdollisen pikaläpimenon (toinen 30 min), jossa hommat käydään kursorisesti läpi ja tekniikkapuoli saa vielä kokonaiskäsityksen jutusta. Sen jälkeen olis hyvä jäädä n. 40 minuuttia omaa aikaa. Nyt Lahdessa saamme melkein kaksi tuntia kulumaan valojen perus-tsekkaukseen, josta seurauksena on, että klo 18.45 ryntään 10 minuutissa laittamaan maskit ja kuteet niskaani näyttämön takana ja saman tien paikalleni odottamaan yleisöä. Okei, olisin voinut viheltää pelin poikki jossain vaiheessa, ”Nyt on vaan pakko mennä!”, mutta se olisi voinut johtaa epätarkkuuteen ja turhaan spennaamiseen eri osapuolilla. Ja jätkät ovat tosi mukavia.

Valoista tulee varmasti tosi hienot, ja tuommoinen suuri tila vaatii varmasti enemmän kuin pieni studio. (Sen verran viisastun, että laadin tulevia keikkoja varten selkeän A4:n, josta löytyy toivomamme n. 12 valovaihtoa selkeästi listattuna.)
Useimmat kiertueproduktiot tuovat muassaan omat valo-ja ääniteknikot (usein he ovat sama henkilö budjettisyistä), mutta koska juttumme on alun perin syntynyt pienimuotoisena, ulkotilaan, emme ole siihen koskaan juuri kaivanneet mitään kummallista ja luotamme että ne pystytään paikan päällä luomaan.
Juonipaljastus: esityksessämme ei ole yhtään nauhalta (ts. tietokoneelta) tulevaa ääni-iskua. Alun perin Juha pohti mukaan muusikkoa, jouhikonsoittajaa, mutta luopui ajatuksesta jo ennen harjoitusten alkua. Emme ole kaivanneet häntäkään.
Valosuunnittelusta vielä: itsekin ohjanneena tiedän, että monesti teatterin magia syntyy vasta valaistuksen (ja hämäryyden) astuessa kuvaan, yleensä harjoitusjakson viimeisellä kolmanneksella. Sitä ennen kohtausten tarpominen kontrastittomassa yleistreenivalossa alkaa jo kyllästyttää, vaikka kohtaukset olisivat muuten toimivia, ja pitäähän niiden toki ollakin.
Valoteknikot ovat sitten niitä, jotka yksin, ja/tai ohjaajan kanssa, valvovat ensi-iltaviikolla kellon ympäri ja rakentavat ja ohjelmoivat valotilanteita tyhjälle näyttämölle. Kun näyttelijä palaa valmistaviin harjoituksiin, hän voi ensin protestoida ”miksi täällä on näin hämärää?!”, mutta tajuaa luultavasti pian, että nyt juttu alkaa vasta näyttää joltain, kohtausten vaihdoissa onkin dynamiikkaa, skarvit ovat milloin sulavia, milloin teräviä… hyvä valosuunnittelija on arvaamattoman hyvä dramaturginen apu!
(Joskus teatterien valoläpimenot, joissa näyttelijät tulevat seisomaan kohtaustensa asemiin, kun valoja suunnataan, voivat olla aikaavieviä ja puuduttavia, näin meille oli vähällä käydä Lahdessa… mutta hyvin meni, ehdin kuitenkin keskittyä tarpeeksi eli n. 3 minuuttia ennen showta.)

Kokenut näyttelijä tietää sanoa jo varhaisessa harjoitusvaiheessa, luottavaisena: ”Nähkää minut valoissa.”


LYHYEMPI SEPUSTUS ITSE ESITYKSESTÄ JA PARI MUISTOA

Lurjus kulkee hyvin. Tajuan aluksi jännittäväni, enhän ole koskaan esiintynyt Lahdessa, millainen yleisö täällä on… Eikun olenpas: neljä vuotta sitten olimme keikalla Teatteri Jukossa, Lahden ainoassa(?) vapaassa ryhmässä, Projektori-ryhmän ELMO-sporttimusikaalilla!! Olipa sekin - hitonmoinen roudaus, näyttelimme ja soitimme bändinä lavalla, eli soittimia ja paljon rekvisiittaa, vaatteita, lamppuja yms. Piti olla kaksi esitystä, mutta ensimmäiseen oli niin vähän varauksia, että pidämme vain jälkimmäisen. Sinne tulee alle 20 katsojaa! Eikä kaupunginteatterissa ole edes samaisena lauantai-iltana esitystä, koska Näyttelijäliitto on järjestänyt ainutkertaisen työnseisauksen TES-neuvottelujen tueksi.
Noh, tuosta Lahti-retkestä ei voine yleistää muuhun kuin pienten teatterin mainonnan mitättömyyteen. Tämänkertaisen esityksemme yleisö on ensin vähän varuillaan, mutta vähitellen nauru hykertyy ja tunnelma tiivistyy. Iso korkea tila vaatii hieman enemmän volyymia, mutta se on ok vaihtelua. 40-päinen katsojakunta on asettunut kaikille kolmelle sivulle, eli joudun kierrättämään kontaktia eri puolille, mutta toisaalta olen nousevan katsomon ansiosta aikalailla katsojien sylissä.

Toinen Lahtimuisto katsomon puolelta: pari vuotta sitten odotettu New Yorkin viikonloppumatka peruuntui. Suuntasinkin sitten Lahteen, ja kunnolla: ajoin aamulla katsomaan lastennäytelmän Onnellinen prinssi, jossa Mikko Jurkka osoitti olevansa hieno näyttelijä, sitten iltapäivänäytöksen Cabaret-musikaalista, jossa Jorma Uotinen oli jormauotinen, sitten katsomaan leffassa Kolme Muskettisoturia (3D), sitten Heselle syömään ja iltanäytökseen katsomaan Vincent River-vierailua (Tiina Weckström & Markus Riuttu havisevina Roihan ohjauksessa) samaiselle Eero-näyttämölle. Ja autolla takas Helsinkiin. Miksi mennä Broadwaylle, kun voi mennä Suomen Chigacoon?

(Chigacossa on muuten legendaaŕinen Steppenwolf-teatteri, josta John Malkovich, Gary Sinise, Joan Allen ja monet muut ovat uransa startanneet.)

Lahden Bergbomin, intohimoisen valokuvaajan Piispan Mikan otoksia keskustelutilaisuudesta.

Jälkilöylyissä eli keskustelussa on oikein lämmin ja kannustava fiilis. Aluksi vain muutama henkilö puhuu, sitten useampi, otan myös paikalla olevat talon omat näyttelijät (3 kpl) mukaan.
Eräs heistä kertoo mielellään, jopa ennemmin, näyttelevänsä sivurooleja, ja naureskelevansa partaansa kun toiset puurtavat päärooleissa. Eräs katsoja-herra ei voi uskoa sitä todeksi! Joku muistelee isänsä työpaikkaa Kansallisteatteria, jossa johtajat painoivat hyviäkin näyttelijöitä reserviin, eri syistä… ei ihan mahdotonta nykyäänkään, onneksi harvinaisempaa (lukekaa Raija-Sinikka Rantalan kirja ”Optimisti”). Btw Eero Kilpi tuli ilmeisesti aina hyvin toimeen johtajien kanssa. Arvi Kivimaa soitti Kilvelle kaksi päivää ennen tämän kuolemaa ja pyysi eläkeläistä vierailemaan Kansalliseen.
Vasta taloon tullut nuori näyttelijä löytää esityksestä samastumaa siihen, että joka kerta työssämme lähdetään nollasta, joka kerta uusi treeni ja rakennusvaihe, vanhaan ei voi liikaa nojata, miten kuluttavaa se voi olla.
Kysyn yleisesti, koettiinko esitys surullisena, kannustavana vai painostavana. Kaikki peukuttavat plus-merkkiä, että vaikuttaa että teen kunniaa Kilvelle ja muille hänenlaisilleen. Paitsi eräs vanhempi rouva kertoo, ettei häntä naurattanut, ”tämä oli kovin surullinen, tragikomedia”. Touché! Eräs nuori katsoja kertoo yllättäen nähneensä mut Elmo-musikaalissa, muttei suinkaan täällä Lahdessa, vaan ennen ensi-iltaamme kenraaliharjoituksessa Valtimonteatterissa, Helsingin Kalliossa. Ja että hän seuraa nyt tämän jälkeen uraani suuremmalla mielenkiinnolla. Hämmennyn, käännän jutun stalkkeri-vitsiksi, mutta totta kai se tuntuu mukavalta.

Keskustelutilaisuuden multimedia-osuus.

LAHDEN TEATTERI
Lahden teatterihistoria on suomalaisittain same old story: 1900-luvun ensimmäinen puolikas mennään parilla eri harrastaja/puoliammattilaisnäyttämöllä, jotka sitten yhdistetään kaupunginteatteriksi (1950), joka ensin näyttelee väliaikaistiloissa, kunnes oma talo valmistuu (1983). Lahden Kaupunginteatterissa on 24 näyttelijää (muutama tällä hetkellä perhevapaalla), eli melkoisen iso ensemble nykymittakaavassa. Ikäjakauma vaikuttaa ns. raikkaalta, noin kolmekymppisiä miehiä ja naisia on lähes puolet, loput ovat keski-iän (mikä se edes on nykyään?) juuri ylittäneitä, varsinaisia vanhuksia ei joukossa juuri näy.  

Keväällä teatterinjohtaja Maarit Pyökärin kanssa valitsimme tämän illan vierailulle, koska päänäyttämöllä pyöri samaan aikaan draamakomedia Elling, joka työllistää vain viisi näyttelijää. Lopuilla olisi sitten mahdollisuus tulla katsomaan, ja kolmehan sieltä tuli. Selkeitä eroja talojen käytännöissä tähän mennessä muuten: toisissa näyttelijäyhdistys on selvästi ottanut yhteiseksi asiakseen, että tullaan katsomaan ja keskustelemaan, toisissa se jää yksittäisten näyttelijöiden päätettäväksi. Arvatkaa kummasta diggaan tässä tapauksessa?

Suomen laitosteattereissa pyörii muuten jälleen johtajakaruselli: Pyökäri siirtyi Tampereen Työväen Teatteriin, Ilkka Laasonen, joka järjesti Kotkan esityksen, tulee johtajaksi Lahteen, kohta pitäisi soittaa ensi kevään esityksestä Kirsi-Kaisa Sinisalo-Syrjälle Hämeenlinnaan, kun samalla asialla pirauttelin hänelle aiemmin Raumalle… Näitä turbulensseja on näemmä noin viiden vuoden välein.

Itse taloa ei ole koettu mielekkääksi valaista, mutta illan hämärässä loistaa West Side Storyn mainoslakana.  Lahdessa on pitkät musiikkiteatteriperinteet ja yksi Suomen suurimmista päänäyttämöistä.               

Saan seuraavana aamuna meilin kotisivujeni sähköpostiin. Paikalla ollut (paikallis)kulttuurinystävä on blogannut oikein hienoja ja pitkiä lauseita sisältävän arvostelun. Napannut kuvankin katsomosta käsin keskustelun aikana. Lähetän sen, kuten YLEnkin vastaavan, eteenpäin tämän viikon keikkapaikkoihin, josko niistä olisi markkinoinnillista hyötyä pienelle esityksellemme.

http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/10/neljakymmentanelja-vuotta-kansallisteatterin-lurjuksena

Nyt bussilla kohti Helsinki-Vantaata. Kone vie Rovaniemelle, sieltä junaillen Kemiin ja Ouluun! Kolme eri Bergbomia luvassa: Frondén-Hurme-Pelkonen.

t. Juha-Pekka