HELSINKI HELLO & GOODBYE

 

Kansallisen ylioppilasteatterimaisin näyttämö löytyy emotalon vierestä Itäiseltä Teatterikujalta.

Tässä välissä oli pientä taukoa, päätin niputtaa molemmat Helsingin keikat samaan tekstiin. Tämä viikko meni freelancerilla pitkälti Toisen kanssa -tv-sarjan kuvauksissa (kirj. Marika Kuortti, ohj. Lauri Nurkse, YLEltä ulos ensi keväänä). Lisäksi tuli käytyä Turussa Linnateatterin 10-vuotisjuhlissa. Olen näytellyt siellä kahdessa kesäproduktiossa, ohjannut yhden, tehnyt firmakeikkoja, vetänyt kymmenkunta Oma itsenä –haastatteluiltaa näyttelijälegendojen seurassa (linkkejä niitä koskeviin arkistojuttuihin tästä).
Linnateatteri toi turkulaisyleisölle rennomman, viihteellisemmän ja nuorekkaamman vaihtoehdon kaupunginteatterille, ja on työllistänyt kymmenittäin ellei sadottain ammattinäyttelijöitä olemassaolonsa aikana. Onnea vielä!
Olimme Kansallisteatterin Omapohjassa 24.9. ja Teatterimuseossa keskiviikkona  9.10.


KANSIKSEN KATASTROFI (No lähes…)

Kansallisteatteri ei ollut osannut markkinoida esitystämme oikein, varauksia oli minimaalisen vähän. Heidän intressinsä ovat tietenkin omissa produktioissa, eikä yksittäinen vierailuesitys saanut paljoakaan huomiota. Meidän (tarkoittaen mua ja Näyttelijäliittoa) olisi pitänyt tajuta tämä aiemmin ja ryhtyä kampanjoimaan kovemmin.
Vein sitten itse julisteita muutamaan paikkaan keskustassa (flashback harrastajateatteriaikoihin), promotin Facebookissa, mutta mihinkään suurisuuntaiseen markkinointiin ei Näyttelijäliitolla saati Nälkäteatterilla ollut resursseja. Olin tosin pyytänyt, että olisimme näkyneet jossain yleissä kulttuurin kausijulkaisussa, esim. Kulttuurihaitarissa, mutta tähänkään ei ollut varaa. Paikallislehdistö ei myöskään ollut tarttunut liittomme lehdistötiedotteisiin. Jäimme siten luottamaan liittomme sähköpostitiedottamiseen jäsenistölle ja siihen että jengiä tulisi ns. ovelta, kadulta, eli ilman varausta.
80 hengen katsomo ei ollut edes puolillaan. Vähemmän katsojia kuin Kotkassa tai Joensuussa. Muutama kollega, siis näyttelijä ja ohjaaja oli paikalla, samoin kuin pari TeaKin opiskelijaa, mutta esimerkiksi yhtään Kansallisteatterin näyttelijää ei näkynyt. Monet olivat töissä, mm. päänäyttämöllä oli Neljännen tien (linkki) lämmitysharjoitus. Keväällä olin pyytänyt aikataulua täälläkin sellaiseksi että taiteellisella henkilökunnalla on katsomismahdollisuus, mutta isoissa taloissa sellaisen järjestäminen on haastavaa, alkusyksyllä varsinkin. Business.
Suomalaisten näyttelijöiden ja teatterintekijöiden into käydä katsomassa muiden esityksiä ei tosin muutenkaan liene Euroopan korkeimpia. Toki aina löytyy oikeitakin syitä kuten oma duuni, perhe tai lepo, mutta yleisesti ottaen sellaista tahtotilaakaan ei hirveästi ole. Kiinnityksellä ollessa ei aina välttämättä nähdä omankaan talon juttuja.  
Itse olen huomannut olevani poikkeus, tykkään käydä mahdollisimman usein ja se on ollut mulle neljäs teatterikoulu (voin kertoa myöhemmin mitkä olivat kolme ekaa). Kirjanpitoni mukaan olen nähnyt kuluvana vuonna 68 eri esitystä. Ei sitä tosin aina jaksa.
 
Yleinen ammattilaisten ongelma Helsingissä varsinkin free-puolella kymmenien ns. pienten esitysten kohdalla on miten nousta esiin valtavasta tarjonnasta. Tietysti juuri me kuvittelimme, että puolellamme olisi Kansiksen pr-koneisto, Hurmeen fanit, liiton 100-v. kiertue… toisin kävi. Ehkä olisi kannattanut käyttää ns. Tavastia-taktiikkaa eli kiertää ensin muu Suomi, ”kerätä hypeä” ja päättä vuoden lopussa homma Helsingin keikalle, sen sijaan että satsasimme syyskuiseen tiistai-iltaan. Koska emme esiintyneet lippuriskillä, taloudellisesti takkiin otti Kansallisteatteri, fiiliksellisesti me itse. 

Näyttelijä Heikki Herva ja lavasteet leijuvat tyhjyydessä.

Show sujui kyllä hyvin, Omapohjan (joka on saanut omaperäisen nimensä samassa osoitteessa sijaitsevasta matkustajakodista) tekninen henkilökunta oli mukavaa ja entiseen pankkisaliin rakennettu näyttämö on pieni ja intiimi. Taka-ja sivutiloja ei käytännössä ole, joten ulkoisille spektaakkeleille tila olisi haasteellinen. Esiinnyimme osittain Pysy hengissä vielä tämä päivä –esityksen lavasteissa, eli päätimme pitää heidän valkoisen tanssimattonsa. Se toi oman lisänsä fiilikseen, huomasin olevani koko ajan tietoinen valkoisesta hohteesta näkökentän alareunassa, joka myös heijastui yleisöön. Ehkä yleisö oli myös vähän tarkkailevampaa, ehkä me vähän varovaisempia, ehkä ”valkoisuus” nosti näytelmän taiteellisemmaksi, vieroitetummaksi.


PIENI TILA, PIENEMPI ILMAISU

Post-show-keskustelussa kerroin taas esityksen syntyhistoriaa. Eero Kilven aikaan Kansallisteatterilla muuten oli vain yksi eli Suuri näyttämö. Pieni näyttämö valmistui vasta Kilven kuolinvuonna 1954, Willensauna puolestaan 1976, Omapohja 1987.
Matka vei siis pienempiin ja intiimimpiin teatteritiloihin, lähemmäs yleisöä, pois epädemokraattisesta katsomosta, jossa oli monen kerroksen väkeä ja aitioita. Kyseessä oli siis paitsi sosiaalinen muutos, yhteiskunnan tasa-arvoistuminen, myös taiteellisesti uudet tuulet. Uudet sodanjälkeiset (eurooppalaiset) tekstit penäsivät pienempiä tiloja ja studio-teatterit alkoivat nousta maihin täällä pohjoisessakin.
Sattumoisin myös Teatteri Jurkka, suomen vanhin huoneteatteri, perustettiin myös vuonna 1954.

Näyttelijänilmaisuun pienemmillä tiloilla on luonnollisesti ollut suuri vaikutus, kun ei tarvinnut enää jatkuvasti ajatella näyttelevänsä 50 metrin päähän yläparvelle, samaan aikaan kuin eturiville. Myös elokuvien katsominen yleistyi, televisiosta puhumattakaan, tuoden mukanaan naturalismin ihanteen, ”olemisen” myös teatterinäyttelijäntyössä. Perusperiaatteet ovat molemmissa samat, mittakaavaa pitää vain säätää.
(Nykyäänhän näyttelijät usein mikitetään suuren näyttämön jutuissa, jotta ilmaisun voi pitää pienenä, vrt. Kansiksen Patriarkka, jossa myös lähikuvataan näyttelijöitä kameroilla ja projisoidaan valkokankaalle. En ole varma, Välillä iso tila kuitenkin kaipaa selkeää fyysistämistä ja energiansiirtoa yleisön suuntaan, mikä on olennainen osa teatteritaidetta. Moninaisuus kunniaan, kaikille lajityypeille ja tekniikoille/tekniikalle tulee olla tilaa. Kunhan pysytään totuudessa.) 

Omapohjan bäkkärillä.

Eräs herra kysyi klassisen kysymyksen: miten te opitte tai muistatte kaiken tuon tekstin? Niitä tekniikoita ja aatoksia kävimme sitten läpi, kukin tavallaan. Itse tiivistäisin, että kovalla työllä, ajatusten ja tunteiden kautta, ja välillä hankalaa tekstiä voi auttaa ihan lihasharjoituksilla eli harjoittamalla suuvärkki muistamaan kuviot ”hauki on kala”-periaatteella. Itselläni on toistaiseksi (Knock on wood!) ollut kohtuullisen helppoa oppia. Mistä puheenollen,  Eero Kilven nuoruudessa välikirjoissa eli työsopimuksissa oli erikseen pykälä koskien näyttelijöiden tekstinoppimisnopeutta!
Iäkäs opettajapariskunta kertoi löytäneensä esityksestä paljon yhtymäkohtia ammattiinsa, miten heilläkin on kokemuksia kovasta pitkäaikaisesta työstä ilman tunnustusta. Lämmitti.


TEATTERIMUSEOSSA ON TUNNELMAA JA KIITOKSELLA ELÄÄ

Teatterimuseon sisäänkäynti Kaapelimuseolla Helsingin Ruoholahdessa.
Samassa rakennuksessa myös mm. Valokuvaustaiteen museo.

Eero Kilven kotiinpaluu Kansalliseen ei siis ollut kovin loistokas (ironista?), mutta Teatterimuseosta jäi parempi fiilis. Jengiä oli melkein neljäkymmentä, paljon enemmän kuin Ruoholahden ja Kaapelimuseon sijainnista olisi osannut odottaa. Esiinnyimme tasalattialla salin nurkassa Kantti-nimisessä tilassa, jonne näyttelijä Helena Ryti on kuratoinut satavuotisnäyttelymme ”Näyttelijän kengissä”, pystyssä kesäkuuhun 2014 asti. Museossa on pari toimivampaakin valmista esiintymistilaa korotetuilla lavatasoilla, mutta ne jäivät odottamaan seuraavia kertoja.

Stage Kantissa. Oikealla sijaitseva "pukukoppi" oli tilassa valmiina, käytimme sitä dogma-hengessä.

Valaistusta emme paljoa pystyneet rakentamaan, tilaa ei esimerkiksi pystynyt kokonaan pimentämään, mutta muutoin siellä oli valmiiksi melko lämmin atmosfääri. Mukanamme oli työmaa-ramppivalo paria tarkkaa skarvia varten, Sidi Lahdenperä operoi tekniikkaa roolinsa ohessa. Teatteritaloissa hommat hoitaa tietenkin ko. alan ammattilainen.
Teatterimuseo on perustettu jo 1962. Alkuun toiminta oli melko pienimuotoista, mutta kasvoi 80-luvulle tultaessa. Museo sijaitsi pitkään Balderin talossa Aleksanterikadulla, kunnes vuonna 1999 sai hienot tilat Kaapelitehtaalta ja monipuolisten näyttelyjen lisäksi niissä järjestetään työpajoja, esityksiä ja juhlia kaikenikäisille. Käykää tsekkaamassa! Teatterimuseon sivut.

Teatterimuseon vitriinistä löytyi myös Eero Kilven rintamaviihdytyslupa vuodelta 1942. Näen hänen katseessaan paljon samaa kuin isotädissäni. He olivat pikkuserkkuja.

Esitys meni rennosti, käytin aikaa, hyvä fiilis, ei juurikaan stappeleita. Keskustelussa kyseltiin runsaasti Eero Kilvestä, paljonko tekstissä on totuuspohjaa, mikä on Juha Hurmeen siihen tuomaa. Eräs nuori ohjaaja kertoi ulkomailla työskennellessään valinneensa päärooliin hyvän (iäkkään) pikkuroolien esittäjän, mutta tälle alkoi tulla valitettavasti muistivaikeuksia. Niinhän se on, että jollei tiettyjä lihaksia treenaa, ne surkastuvat. Jos jatkuvasti tekee parin kohtauksen rooleja, niin miten pystyy pitämään yllä tekniikkaa ns. suurten kuljetusten kantamiseen? Löytyykö intoa rakentaa jokin oma (monologi)esitys, jossa olisi sarkaa ja haastetta? Voiko näyttelijä, joka osittain elää muitten nähtävänä olemisesta, nykyään yksinkertaisesti tyytyä puurtamaan pienissä tehtävissä? Entä muissa ammateissa, mikä on kunnianhimon merkitys? Tämä on tietysti ihmistyyppikysymys.
Jotkut katsojat tunsivat paljon kosketuspintaa omiin työkuvioihinsa, kaikissa sosiaalisissa yhteisöissä on omat tähtensä ja sivuroolien esittäjänsä. Ja vaikka tietäisi itse tehneensä hyvin, miten sitten kuitenkin odottaa kiitosta muiltakin, eikä sitä välttämättä koskaan tule.
Keskustelun jälkeen eräs ohjaajatuttu hehkutti showtamme sanoilla, jotka antoivat uskoa pitkäksi aikaa. Hän näki tarinassa myös elokuvallisuutta ja piti valitusta tyylilajista, jossa oltiin sekä avoimen teatraalisia että pudotetun herkkiä. Tämä nuori (nousussa oleva) ohjaaja penäsi nuorilta näyttelijöiltä työmoraalia ja sitoutumista, se on hänen kokemuksensa mukaan välillä joillakin kyseenalaista. Erikoista, toivottavasti yksittäistapauksia.
Toinen katsoja tuli erikseen kiittämään ja sanoi, että kyllä tätä pitäisi viedä työpaikoille minne vaan. Kaunis ajatus toki.
Uskokaa pois, kaikella palautteella on merkitystä näyttelijälle. Epäilen jos joku uskaltaa tunnustaa muuta. Me teemme tätä ihmisille, ihmisten kanssa, itsemme takia muille.
 
Tänään Lahteen, koetan blogata siitä ennen ensi viikon Rovaniemi-Kemi-Oulu-settiä. Sen jälkeen onkin kolmen viikon kiertuetauko ennen Itä-Suomen pätkää.    
 

Kantin näyttelytilan siimeksessä Sidi Lahdenperä. Oikealla tuttujen ja tuntemattomampien näyttelijöiden kenkiä. Omani ovat päässeet Kylli Forssellin klopojen viereen.