Lahti, minulle kovin tuntematon kaupunkina. Kaverin polttarit täällä yli kymmen vuotta sitten, silloin liikuttiin keskustassa. Muutoin olen täällä käynyt vain teatterilla, sielläkin harvoin.
Nyt lauantaina 12.lokakuuta autolla keskustan laidalle, vaaleaan betonikompleksiin, jonka sisällä
odottaa komea, muka pieni näyttämö. Eero nimeltään, kuinka sopivaa. Ympärillämme ja
yläpuolellamme on tilaa ja avaruutta, mutta valoilla ja verhoilla tila rajautunee
kohtuullisen intiimiksi. Muunneltava katsomo on puoliympyrä-moodissa ja
jyrkästi nouseva, ehkä siitä nousi lievästi muinaisen Kreikan amfi-fiilis, mikäs
siinä.
LOPPUUKO AIKA... ELI ENSIN PITKÄ SEPUSTUS VALOISTA
Esityksen valmistelu-eli pystytysvaiheessa meinaa käydä hassusti, kun talon valosuunnittelija ja valoteknikko, siis kaksi erillistä kaveria, ajautuvat toden teolla ohjelmoimaan valotilanteita juttuumme. Olen toimittanut joitain summittaisia speksejä tekniikkatarpeistamme etukäteen sekä linkin videotallenteeseen v. 2010 Teatterikesän esityksestä Telakalla. Sen valosuunnittelusta (by Tuukka Toijanniemi, työskentelee tällä hetkellä Jyväskylässä) voi siis halutessaan ottaa osviittaa.
Tulee kiire. Olen Joensuun, Kotkan ja Kansallisen perusteella aikatauluttanut valojen suuntaukseen n. puoli tuntia + mahdollisen pikaläpimenon (toinen 30 min), jossa hommat käydään kursorisesti läpi ja tekniikkapuoli saa vielä kokonaiskäsityksen jutusta. Sen jälkeen olis hyvä jäädä n. 40 minuuttia omaa aikaa. Nyt Lahdessa saamme melkein kaksi tuntia kulumaan valojen perus-tsekkaukseen, josta seurauksena on, että klo 18.45 ryntään 10 minuutissa laittamaan maskit ja kuteet niskaani näyttämön takana ja saman tien paikalleni odottamaan yleisöä. Okei, olisin voinut viheltää pelin poikki jossain vaiheessa, ”Nyt on vaan pakko mennä!”, mutta se olisi voinut johtaa epätarkkuuteen ja turhaan spennaamiseen eri osapuolilla. Ja jätkät ovat tosi mukavia.
Valoista tulee varmasti tosi hienot, ja tuommoinen suuri tila vaatii varmasti enemmän kuin pieni studio. (Sen verran viisastun, että laadin tulevia keikkoja varten selkeän A4:n, josta löytyy toivomamme n. 12 valovaihtoa selkeästi listattuna.)
Useimmat kiertueproduktiot tuovat muassaan omat valo-ja ääniteknikot (usein he ovat sama henkilö budjettisyistä), mutta koska juttumme on alun perin syntynyt pienimuotoisena, ulkotilaan, emme ole siihen koskaan juuri kaivanneet mitään kummallista ja luotamme että ne pystytään paikan päällä luomaan.
Juonipaljastus: esityksessämme ei ole yhtään nauhalta (ts. tietokoneelta) tulevaa ääni-iskua. Alun perin Juha pohti mukaan muusikkoa, jouhikonsoittajaa, mutta luopui ajatuksesta jo ennen harjoitusten alkua. Emme ole kaivanneet häntäkään.
Valosuunnittelusta vielä: itsekin ohjanneena tiedän, että monesti teatterin magia syntyy vasta valaistuksen (ja hämäryyden) astuessa kuvaan, yleensä harjoitusjakson viimeisellä kolmanneksella. Sitä ennen kohtausten tarpominen kontrastittomassa yleistreenivalossa alkaa jo kyllästyttää, vaikka kohtaukset olisivat muuten toimivia, ja pitäähän niiden toki ollakin.
Valoteknikot ovat sitten niitä, jotka yksin, ja/tai ohjaajan kanssa, valvovat ensi-iltaviikolla kellon ympäri ja rakentavat ja ohjelmoivat valotilanteita tyhjälle näyttämölle. Kun näyttelijä palaa valmistaviin harjoituksiin, hän voi ensin protestoida ”miksi täällä on näin hämärää?!”, mutta tajuaa luultavasti pian, että nyt juttu alkaa vasta näyttää joltain, kohtausten vaihdoissa onkin dynamiikkaa, skarvit ovat milloin sulavia, milloin teräviä… hyvä valosuunnittelija on arvaamattoman hyvä dramaturginen apu!
(Joskus teatterien valoläpimenot, joissa näyttelijät tulevat seisomaan kohtaustensa asemiin, kun valoja suunnataan, voivat olla aikaavieviä ja puuduttavia, näin meille oli vähällä käydä Lahdessa… mutta hyvin meni, ehdin kuitenkin keskittyä tarpeeksi eli n. 3 minuuttia ennen showta.)
Kokenut näyttelijä tietää sanoa jo varhaisessa harjoitusvaiheessa, luottavaisena: ”Nähkää minut valoissa.”
LYHYEMPI SEPUSTUS ITSE ESITYKSESTÄ JA PARI MUISTOA
Lurjus kulkee hyvin. Tajuan aluksi jännittäväni, enhän ole koskaan esiintynyt Lahdessa, millainen yleisö täällä on… Eikun olenpas: neljä vuotta sitten olimme keikalla Teatteri Jukossa, Lahden ainoassa(?) vapaassa ryhmässä, Projektori-ryhmän ELMO-sporttimusikaalilla!! Olipa sekin - hitonmoinen roudaus, näyttelimme ja soitimme bändinä lavalla, eli soittimia ja paljon rekvisiittaa, vaatteita, lamppuja yms. Piti olla kaksi esitystä, mutta ensimmäiseen oli niin vähän varauksia, että pidämme vain jälkimmäisen. Sinne tulee alle 20 katsojaa! Eikä kaupunginteatterissa ole edes samaisena lauantai-iltana esitystä, koska Näyttelijäliitto on järjestänyt ainutkertaisen työnseisauksen TES-neuvottelujen tueksi.
Noh, tuosta Lahti-retkestä ei voine yleistää muuhun kuin pienten teatterin mainonnan mitättömyyteen. Tämänkertaisen esityksemme yleisö on ensin vähän varuillaan, mutta vähitellen nauru hykertyy ja tunnelma tiivistyy. Iso korkea tila vaatii hieman enemmän volyymia, mutta se on ok vaihtelua. 40-päinen katsojakunta on asettunut kaikille kolmelle sivulle, eli joudun kierrättämään kontaktia eri puolille, mutta toisaalta olen nousevan katsomon ansiosta aikalailla katsojien sylissä.
Toinen Lahtimuisto katsomon puolelta: pari vuotta sitten odotettu New Yorkin viikonloppumatka peruuntui. Suuntasinkin sitten Lahteen, ja kunnolla: ajoin aamulla katsomaan lastennäytelmän Onnellinen prinssi, jossa Mikko Jurkka osoitti olevansa hieno näyttelijä, sitten iltapäivänäytöksen Cabaret-musikaalista, jossa Jorma Uotinen oli jormauotinen, sitten katsomaan leffassa Kolme Muskettisoturia (3D), sitten Heselle syömään ja iltanäytökseen katsomaan Vincent River-vierailua (Tiina Weckström & Markus Riuttu havisevina Roihan ohjauksessa) samaiselle Eero-näyttämölle. Ja autolla takas Helsinkiin. Miksi mennä Broadwaylle, kun voi mennä Suomen Chigacoon?
(Chigacossa on muuten legendaaŕinen Steppenwolf-teatteri, josta John Malkovich, Gary Sinise, Joan Allen ja monet muut ovat uransa startanneet.)
LOPPUUKO AIKA... ELI ENSIN PITKÄ SEPUSTUS VALOISTA
Esityksen valmistelu-eli pystytysvaiheessa meinaa käydä hassusti, kun talon valosuunnittelija ja valoteknikko, siis kaksi erillistä kaveria, ajautuvat toden teolla ohjelmoimaan valotilanteita juttuumme. Olen toimittanut joitain summittaisia speksejä tekniikkatarpeistamme etukäteen sekä linkin videotallenteeseen v. 2010 Teatterikesän esityksestä Telakalla. Sen valosuunnittelusta (by Tuukka Toijanniemi, työskentelee tällä hetkellä Jyväskylässä) voi siis halutessaan ottaa osviittaa.
Tulee kiire. Olen Joensuun, Kotkan ja Kansallisen perusteella aikatauluttanut valojen suuntaukseen n. puoli tuntia + mahdollisen pikaläpimenon (toinen 30 min), jossa hommat käydään kursorisesti läpi ja tekniikkapuoli saa vielä kokonaiskäsityksen jutusta. Sen jälkeen olis hyvä jäädä n. 40 minuuttia omaa aikaa. Nyt Lahdessa saamme melkein kaksi tuntia kulumaan valojen perus-tsekkaukseen, josta seurauksena on, että klo 18.45 ryntään 10 minuutissa laittamaan maskit ja kuteet niskaani näyttämön takana ja saman tien paikalleni odottamaan yleisöä. Okei, olisin voinut viheltää pelin poikki jossain vaiheessa, ”Nyt on vaan pakko mennä!”, mutta se olisi voinut johtaa epätarkkuuteen ja turhaan spennaamiseen eri osapuolilla. Ja jätkät ovat tosi mukavia.
Valoista tulee varmasti tosi hienot, ja tuommoinen suuri tila vaatii varmasti enemmän kuin pieni studio. (Sen verran viisastun, että laadin tulevia keikkoja varten selkeän A4:n, josta löytyy toivomamme n. 12 valovaihtoa selkeästi listattuna.)
Useimmat kiertueproduktiot tuovat muassaan omat valo-ja ääniteknikot (usein he ovat sama henkilö budjettisyistä), mutta koska juttumme on alun perin syntynyt pienimuotoisena, ulkotilaan, emme ole siihen koskaan juuri kaivanneet mitään kummallista ja luotamme että ne pystytään paikan päällä luomaan.
Juonipaljastus: esityksessämme ei ole yhtään nauhalta (ts. tietokoneelta) tulevaa ääni-iskua. Alun perin Juha pohti mukaan muusikkoa, jouhikonsoittajaa, mutta luopui ajatuksesta jo ennen harjoitusten alkua. Emme ole kaivanneet häntäkään.
Valosuunnittelusta vielä: itsekin ohjanneena tiedän, että monesti teatterin magia syntyy vasta valaistuksen (ja hämäryyden) astuessa kuvaan, yleensä harjoitusjakson viimeisellä kolmanneksella. Sitä ennen kohtausten tarpominen kontrastittomassa yleistreenivalossa alkaa jo kyllästyttää, vaikka kohtaukset olisivat muuten toimivia, ja pitäähän niiden toki ollakin.
Valoteknikot ovat sitten niitä, jotka yksin, ja/tai ohjaajan kanssa, valvovat ensi-iltaviikolla kellon ympäri ja rakentavat ja ohjelmoivat valotilanteita tyhjälle näyttämölle. Kun näyttelijä palaa valmistaviin harjoituksiin, hän voi ensin protestoida ”miksi täällä on näin hämärää?!”, mutta tajuaa luultavasti pian, että nyt juttu alkaa vasta näyttää joltain, kohtausten vaihdoissa onkin dynamiikkaa, skarvit ovat milloin sulavia, milloin teräviä… hyvä valosuunnittelija on arvaamattoman hyvä dramaturginen apu!
(Joskus teatterien valoläpimenot, joissa näyttelijät tulevat seisomaan kohtaustensa asemiin, kun valoja suunnataan, voivat olla aikaavieviä ja puuduttavia, näin meille oli vähällä käydä Lahdessa… mutta hyvin meni, ehdin kuitenkin keskittyä tarpeeksi eli n. 3 minuuttia ennen showta.)
Kokenut näyttelijä tietää sanoa jo varhaisessa harjoitusvaiheessa, luottavaisena: ”Nähkää minut valoissa.”
LYHYEMPI SEPUSTUS ITSE ESITYKSESTÄ JA PARI MUISTOA
Lurjus kulkee hyvin. Tajuan aluksi jännittäväni, enhän ole koskaan esiintynyt Lahdessa, millainen yleisö täällä on… Eikun olenpas: neljä vuotta sitten olimme keikalla Teatteri Jukossa, Lahden ainoassa(?) vapaassa ryhmässä, Projektori-ryhmän ELMO-sporttimusikaalilla!! Olipa sekin - hitonmoinen roudaus, näyttelimme ja soitimme bändinä lavalla, eli soittimia ja paljon rekvisiittaa, vaatteita, lamppuja yms. Piti olla kaksi esitystä, mutta ensimmäiseen oli niin vähän varauksia, että pidämme vain jälkimmäisen. Sinne tulee alle 20 katsojaa! Eikä kaupunginteatterissa ole edes samaisena lauantai-iltana esitystä, koska Näyttelijäliitto on järjestänyt ainutkertaisen työnseisauksen TES-neuvottelujen tueksi.
Noh, tuosta Lahti-retkestä ei voine yleistää muuhun kuin pienten teatterin mainonnan mitättömyyteen. Tämänkertaisen esityksemme yleisö on ensin vähän varuillaan, mutta vähitellen nauru hykertyy ja tunnelma tiivistyy. Iso korkea tila vaatii hieman enemmän volyymia, mutta se on ok vaihtelua. 40-päinen katsojakunta on asettunut kaikille kolmelle sivulle, eli joudun kierrättämään kontaktia eri puolille, mutta toisaalta olen nousevan katsomon ansiosta aikalailla katsojien sylissä.
Toinen Lahtimuisto katsomon puolelta: pari vuotta sitten odotettu New Yorkin viikonloppumatka peruuntui. Suuntasinkin sitten Lahteen, ja kunnolla: ajoin aamulla katsomaan lastennäytelmän Onnellinen prinssi, jossa Mikko Jurkka osoitti olevansa hieno näyttelijä, sitten iltapäivänäytöksen Cabaret-musikaalista, jossa Jorma Uotinen oli jormauotinen, sitten katsomaan leffassa Kolme Muskettisoturia (3D), sitten Heselle syömään ja iltanäytökseen katsomaan Vincent River-vierailua (Tiina Weckström & Markus Riuttu havisevina Roihan ohjauksessa) samaiselle Eero-näyttämölle. Ja autolla takas Helsinkiin. Miksi mennä Broadwaylle, kun voi mennä Suomen Chigacoon?
(Chigacossa on muuten legendaaŕinen Steppenwolf-teatteri, josta John Malkovich, Gary Sinise, Joan Allen ja monet muut ovat uransa startanneet.)
 |
| Lahden Bergbomin, intohimoisen valokuvaajan Piispan Mikan otoksia keskustelutilaisuudesta. |
Jälkilöylyissä eli keskustelussa on oikein lämmin ja kannustava fiilis. Aluksi vain muutama henkilö puhuu, sitten useampi, otan myös paikalla olevat talon omat näyttelijät (3 kpl) mukaan.
Eräs heistä kertoo mielellään, jopa ennemmin, näyttelevänsä sivurooleja, ja naureskelevansa partaansa kun toiset puurtavat päärooleissa. Eräs katsoja-herra ei voi uskoa sitä todeksi! Joku muistelee isänsä työpaikkaa Kansallisteatteria, jossa johtajat painoivat hyviäkin näyttelijöitä reserviin, eri syistä… ei ihan mahdotonta nykyäänkään, onneksi harvinaisempaa (lukekaa Raija-Sinikka Rantalan kirja ”Optimisti”). Btw Eero Kilpi tuli ilmeisesti aina hyvin toimeen johtajien kanssa. Arvi Kivimaa soitti Kilvelle kaksi päivää ennen tämän kuolemaa ja pyysi eläkeläistä vierailemaan Kansalliseen.
Vasta taloon tullut nuori näyttelijä löytää esityksestä samastumaa siihen, että joka kerta työssämme lähdetään nollasta, joka kerta uusi treeni ja rakennusvaihe, vanhaan ei voi liikaa nojata, miten kuluttavaa se voi olla.
Kysyn yleisesti, koettiinko esitys surullisena, kannustavana vai painostavana. Kaikki peukuttavat plus-merkkiä, että vaikuttaa että teen kunniaa Kilvelle ja muille hänenlaisilleen. Paitsi eräs vanhempi rouva kertoo, ettei häntä naurattanut, ”tämä oli kovin surullinen, tragikomedia”. Touché! Eräs nuori katsoja kertoo yllättäen nähneensä mut Elmo-musikaalissa, muttei suinkaan täällä Lahdessa, vaan ennen ensi-iltaamme kenraaliharjoituksessa Valtimonteatterissa, Helsingin Kalliossa. Ja että hän seuraa nyt tämän jälkeen uraani suuremmalla mielenkiinnolla. Hämmennyn, käännän jutun stalkkeri-vitsiksi, mutta totta kai se tuntuu mukavalta.
 |
| Keskustelutilaisuuden multimedia-osuus. |
LAHDEN TEATTERI
Lahden teatterihistoria on suomalaisittain same old story: 1900-luvun ensimmäinen puolikas mennään parilla eri harrastaja/puoliammattilaisnäyttämöllä, jotka sitten yhdistetään kaupunginteatteriksi (1950), joka ensin näyttelee väliaikaistiloissa, kunnes oma talo valmistuu (1983). Lahden Kaupunginteatterissa on 24 näyttelijää (muutama tällä hetkellä perhevapaalla), eli melkoisen iso ensemble nykymittakaavassa. Ikäjakauma vaikuttaa ns. raikkaalta, noin kolmekymppisiä miehiä ja naisia on lähes puolet, loput ovat keski-iän (mikä se edes on nykyään?) juuri ylittäneitä, varsinaisia vanhuksia ei joukossa juuri näy.
Keväällä teatterinjohtaja Maarit Pyökärin kanssa valitsimme tämän illan vierailulle, koska päänäyttämöllä pyöri samaan aikaan draamakomedia Elling, joka työllistää vain viisi näyttelijää. Lopuilla olisi sitten mahdollisuus tulla katsomaan, ja kolmehan sieltä tuli. Selkeitä eroja talojen käytännöissä tähän mennessä muuten: toisissa näyttelijäyhdistys on selvästi ottanut yhteiseksi asiakseen, että tullaan katsomaan ja keskustelemaan, toisissa se jää yksittäisten näyttelijöiden päätettäväksi. Arvatkaa kummasta diggaan tässä tapauksessa?
Suomen laitosteattereissa pyörii muuten jälleen johtajakaruselli: Pyökäri siirtyi Tampereen Työväen Teatteriin, Ilkka Laasonen, joka järjesti Kotkan esityksen, tulee johtajaksi Lahteen, kohta pitäisi soittaa ensi kevään esityksestä Kirsi-Kaisa Sinisalo-Syrjälle Hämeenlinnaan, kun samalla asialla pirauttelin hänelle aiemmin Raumalle… Näitä turbulensseja on näemmä noin viiden vuoden välein.
 |
| Itse taloa ei ole koettu mielekkääksi valaista, mutta illan hämärässä loistaa West Side Storyn mainoslakana. Lahdessa on pitkät musiikkiteatteriperinteet ja yksi Suomen suurimmista päänäyttämöistä. |
Saan seuraavana aamuna meilin kotisivujeni sähköpostiin. Paikalla ollut (paikallis)kulttuurinystävä on blogannut oikein hienoja ja pitkiä lauseita sisältävän arvostelun. Napannut kuvankin katsomosta käsin keskustelun aikana. Lähetän sen, kuten YLEnkin vastaavan, eteenpäin tämän viikon keikkapaikkoihin, josko niistä olisi markkinoinnillista hyötyä pienelle esityksellemme.
http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/10/neljakymmentanelja-vuotta-kansallisteatterin-lurjuksena
Nyt bussilla kohti Helsinki-Vantaata. Kone vie Rovaniemelle, sieltä junaillen Kemiin ja Ouluun! Kolme eri Bergbomia luvassa: Frondén-Hurme-Pelkonen.
t. Juha-Pekka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti