KIRSIKKAPUUTARHAAN OTHELLONA RAKÄÄ PÄÄSSÄ?

SAAKO NÄYTTELIJÄ POTEA?

Terveiset junasta. Kohti Varkauden teatteria kaksi ja puoli tuntia. 

Hurme liittyy matkaan Pieksämäeltä, josta on vielä puolen tunnin reissu rakennemuutoksen kourissa kamppailevaan teollisuuskaupunkiin.

Olen onnistunut kehittämään viikonloppuna melkoisen flunssan, olo on hutera. Eilen oli sairaalasarjan kuvauksia ja iltapäivällä olin auttamassa ohjaajakaveria koekuvausten vastanäyttelijänä, joten lepo jäi vähiin. En itse asiassa muista milloin olisin esittänyt Fosforinhohtoista näin kehnossa kunnossa. Iltasella adrenaliini tehnee tehtävänsä, mutta voi olla että show'n jälkeen taas tuntuu.

Tässä tullaan taas tietysti näyttelijän ammatin yhteen ikuisuuskysymykseen: milloin on tarpeeksi kipeä jäämään kotiin? Paineet yleisöä ja työkavereita kohtaan ovat kovat, monesti uhmaamme lääkärin määräyksiä ja omaa järkeä. Käsittääkseni jonkinlaista kohtuullisuutta on teattereissa kuitenkin tapahtunut, esitysten peruuttamisen tai vaihtamisen kynnys on madaltunut. Vaakakupissa painaa tietysti se, että jollei jotakuta nyt päästetä lepoon, paljonko paraneminen hidastuu, ja vaikuttaa mahdollisesti tuleviin töihin, esityksiin tai harjoituksiin.

Tällä kertaa mulla ei tullut mieleenkään jättää esityksiä tekemättä, kaikki tämä vaivannäkö kiertueen vuoksi, ainutkertaiset mahdollisuudet kohdata tekijöitä ja yleisöä. Täniltaisesta väkimäärästä en tiedä, mutta huomenna Kuopiossa pitäisi olla 150 katsojaa. Eli Eero Kilpi niiskuttaa troppien voimalla jos tarvitsee, luultavasti varaan lavan läheisyyteen vesilasin, josta hörpätä mikäli kurkku liikaa kuivuu esityksen aikana. Ja toivon että pahin on ohi, taudin huippu taitettu.

Muistuu mieleen parikymppisenä lukemani taiteentutkija Aarne Kinnusen kirja "Mitä näyttelijä tekee?" (Luin kaikki mahdolliset teatterikirjat joita Raision tai Turun kirjastoista löytyi) Eräässä kirjan esseessä pohdittiin, saako Othellolla olla nuha? Siis jos näyttelijällä on nuha, tuleeko hänen peitellä sitä vai tuleeko se ottaa osaksi roolityötä? Tätä sitten pohditaan useita sivuja , en muista mihin siinä päädyttiin. Teatterin tutkimus on joskus tuollaista.

Kun katsoin netistä mitä Aarne Kinnuselle kuuluu, huomasin hänen julkaisseen pari vuotta sitten muistelmat.
Ja että hän on yhä naimisissa näyttelijä-lausuja Aino-Maija Tikkasen kanssa, jolla on myös Suomifilmiuraa takanaan. Ja taas muistot vie: Aino-Maija oli keväällä 1997 näyttelemässä KOM-teatterin Kirsikkapuutarhassa, jonka harjoituksia olin pari viikkoa seuraamassa työharjoittelujaksonani puolivuotisella Teatterikorkean täydennyskoulutuskeskuksen ja Turun työvoimapiirin teatterikurssilla. Marcus Grothin hahmometodia käyttäen ohjaama vähäeleisyyden ja läsnäolon ilmapiiri teki syvän vaikutuksen, luulen kantavani siellä nähtyjä juttuja edelleen mukanani. Anna-Maija oli tuolloin 70 ja näytteli Firs-palvelijaa. Mukana oli KOMin peruskaartin lisäksi TeaKin tuolloisia opiskelijoita mm. Meri Nenonen, Ursula Salo, Valtteri Tuominen, Tapani Kalliomäki sekä vierailijoina Hannu Lauri ja Anna-Leena Härkönen.
Ohjaajan assistenttina ja pienessä ohikulkijan roolissa kansaa edustamassa oli Mikko Roiha, joka sittemmin on tehnyt näyttävää teatteriuraa ja nostettu välillä gurun asemaan. Tuolloin hänet muistettiin Hyvien herrojen homotarjoilijana ja hän oli vastikään vaihtanut opinnot Nätyssä TaiKin elokuvaohjaajuuteen.

Muistan ajatelleeni, että "ei tämä nyt ole oikeastaan sen kummallisempaa" kuin tekemisemme Turun ylioppilasteatterissa, Raision teatterissa, samanlaista yrityksen ja erehdyksen kautta tekemistä, näyttelijöiden epävarmuutta ja napinaa valittua tyylilajia kohtaan, samanlaista kahviossa notkumista omaa vuoroa odotellessa... En koskaan nähnyt valmista esitystä, mutta siitä tuli kehuttu teos, jota esitettiin pitkään ja joka vei Grothin joiksikin vuosiksi Teatterikorkean näyttelijäntyön professoriksi. Jouko Turkankin huhuttiin sanoneen esitystä mestariteokseksi, vaikka näyttelijäntyön pudotettu estetiikka oli melko kaukana hänen kiihkeästä tavastaan. Mietin kuitenkin, että luultavasti heidän päämääränsä olivat samat: autenttinen ilmaisu, rentous, vangitsevuus.

Hahmometodia näyttelijäntyön opettamisen ja tutkimisen välineenä ei kannata aivan purematta niellä, varsinkaan nuorilla ihmisillä, jolla ei vielä ole kovin paljon elämänkokemusta, mutta jotain siinä on. Pitänee joskus vielä hankkiutua Grothin kurssille, joita hän pitää edelleen mm. Saarenmaalla.

MARKKINOINNISTA

Lupasin kirjoittaa hieman teatterien markkinoinnista, joten:

luultavasti näyttelijät ja muut tekijät ovat hyvin harvoin markkinointiväkeen tyytyväisiä. Yleisin lause, joka suustamme kuuluu yleisökadon kohdalla kuuluu, on "no kun tätä ei oikein markkinoitu", tai ei ainakaan markkinoitu oikein. Harvemmin olemme sitä mieltä, että esityksessä itsessään olisi vikaa. Kehuvat arvostelut auttavat joskus, eivät aina. Ja välillä markkinointi (ja/tai julkkisesiintyjät) saavat katsojat liikkeelle, vaikka esitys ei olisi kovin kummoinen.

Uskon että laitosteatterien pr-väellä on kädet täynnä, kun pitää koettaa myydä kaupunginteatterien koko ohjelmistoa, sekä käynnissä olevaa että tulevaa, siis luultavasti kymmentä tuotetta eli esitystä kerralla. On olemassa tietyt vakiokäytännöt ja -kanavat, joista ei luultavasti helposti lähdetä poikkeamaan. Silloin tällainen yksittäinen pieni esitys jää helposti jalkoihin.

Esityksemme vaihteleva yleisömenestys on tietysti osunut muhun henkilökohtaisesti, kun olen itse koko ajan lavalla ja olen puurtanut paljon ainutlaatuiseksi kokemani 100-vuotiskiertueen hyväksi. Omaan tuottajantoimeeni on tässä kuulunut kiertueen käytännön asioiden hoitaminen teatteritalojen kanssa, eli matkojen ja majoituksen varmistaminen, palkkioiden sopiminen, pr-materiaalin toimittaminen ja teknisen henkilökunnan briiffaaminen, esityksen Facebook-sivujen ja tämän blogin päivittäminen. Olen heittänyt talojen markkinoitsijoille täkyjä, mutta tietenkin luottanut heidän ammattitaitoonsa luoda yhteys paikalliseen yleisöön. Välillä se on toiminut, välillä ei, kuten nyt on nähty. Ensi sunnuntain päiväesitys Raumalla peruttiin pari viikkoa sitten, kun varauksia oli kymmenkunta, mutta huomenna Kuopiossa on ne 150 varausta.

Se mihin alunperin luotin, oli että saisimme etelästä käsin luotua myös valtakunnallista näkyvyyttä, että kiertueemme saisi pienen uutisoinnin valtalehdissä ja muutamia haastatteluja aiheen ympäriltä joihinkin julkaisuihin. Toisin kävi, 100-vuotiskiertue ei ylittänyt uutiskynnystä. Keväällä julkaistu postimerkkisarja, jossa komeilivat Ritva Valkama, Esko Salminen ja nuoremman polven tekijät täytti sivun Hesarissa, ehkä mediakiintiö tuli siinä täyteen. Minäkö kateellinen, heh, ja tähän hymiö (koetan välttää niitä tässä blogissa! ;) ).

 

Kodin Pellervo on hieno lehti, mutta olisi ollut hauska saada puffia kiertueesta johonkin muuallekin, pariinkin paikkaan, jolloin yleisö olisi voinut tsekata että jaa, tuleekohan tuo meillekin päin, laitanpa korvan taakse. 

Nälkäteatterilla ei ole henkilökuntaa, eikä tarvetta laajentaa, koska voittoa ei tarvitse tehdä. Näyttelijäliitolla on pieni henkilökunta, meillä ei ole esim. tiedottajaa, vaan lehdistötiedotteet ja muut laaditaan muun työn ohessa, kuka parhaiten ehtii, toimistomme väki on kyllä ammattitaitoista mutta todella kiireistä.

Luultavasti olisi mun olisi pitänyt tarkemmin itse pohtia, mihin meilata ja miten. Nyt luotin liiton postituslistoihin tarkastamatta lainkaan, mitä medioita siellä on, tai miten tiedotteita yleensä jaetaan. Mulla ei siis ollut tuottajan pätevyyttä tässä(kään) asiassa.
Mutta yksin emme ole, puhuin myös kehutun Kivi-esityksen tekijöiden kanssa. Johannes Korpijaakko (jonka kanssa olimme yhtäaikaa valintakokeissa, hän meni TeaKiin, minä Nätyyn) on saanut vuolaat kehut Samuli Reunasen ohjauksesta Hannu Mäkelän tekstiin, vaan vastaavaa haastetta on heidänkin kiertueillaan ollut. Heidän tuottajansa heitti hyvän pointi: kaltaisemme esitykset nostavat kuitenkin teattereiden ohjelmistoprofiilia kaiken humppapumpan keskellä, mutta taantuman ja yt-neuvottelujen aikana jengi tuntuu haluavan sellaista, minkä tietää olevan "takuuvarmasti hauskaa" ja "vastinetta rahalle".

"Jotain repäisevää kai tarttis tehdä, jos näkyvyyttä haluaisi, ja siinä sivussa voisi sitten mainita esityksenkin."

Junan ravintolavaunusta löytyikin ohjaajamme ja tämänkertainen Kaarlo Bergbom, Juha Hurme. Hän oli jäänyt Helsinkiin opetettuaan eilen TeaKissa. Puhuimme vähän Aarne Kinnusesta (Juhankin mielestä Kinnusen lähestymistapa estetiikan kautta on melko monimutkistava), vaikka hieman häiritsi sattumalta samaa matkaa taittava entinen rovaniemeläinen teatterityöntekijä, joka oli melkoisessa maistissa jo puolenpäivän aikaan. Sanoi olevansa onnellinen.

Kuten minäkin, vaikka olo ei herkku olekaan! On mainiota päästä esittämään esitystä ihan uudessa kaupungissa, johon ei ole ennestään juuri mitään kosketuspintaa. Eläköön taide!

Ps1. Oulun esityksen jälkeen sain postia katsojalta, joka kertoi omasta ja perheensä teatteritaustasta. Kyseessä on erittäin aktiivinen ja asiantunteva teatterissakävijä, jonka kanssa on ilo vaihtaa ajatuksia. Heidän (ja teidän, jotka tätä luette ja joiden oletan olevan keskimääräistä kiinnostuneempia teatteritaiteesta) takia me tätä teemme. Toki itsemmekin.

Ps2.

En ole kerrannut esityksen tekstiä, luotan että se tulee kyllä. ja käymme kuitenkin pikaläpimenon talon valoteknikon kanssa. Kohta jo perillä.