 |
| What does the fox say? Mainoksesta löytyi tuttuja kasvoja, mm. kurssikaverini Johanna Kokko, entinen työkaveri Kirsi Tarvainen sekä Lasse Pöysti, Myrskyn Prosperona vm. 1993. |
Pahoittelut, että kiertueemme viimeisen keikan raportointi
kesti, olin matkoilla ja sen jälkeen erilaisissa hässäköissä. Kirjoitin myös
mielenkiintoisen vastineen Näyttelijäliiton jäsenlehteen Ämyriin koskien Fosforinhohtoista
lurjusta. Pari erittäin tunnettua vanhempaa kollegaa oli pahoittanut mielensä…
tulnen julkaisemaan tekstit tai ainakin omani sitten kun ne ovat tulleet julki
lehtemme ilmestyttyä, ennen joulua.
Porin Teatterilla on ilman muuta yksi Suomen hienoimpia taloja & päänäyttämöitä, onhan se omassa sarjassaan Åbo Svenskanin, Aleksanterin teatterin ja Kansallisteatterin seurassa. Punaista samettia, kultaa ja vanhan ajan tunnelmaa. Myös suomalaisen ammattiteatterin synty kytkeytyy Kaarlo Bergbomin kautta vahvasti Poriin. Nykyisenlaista ammattilaisuutta Porissa on harjoitettu 1920-luvulta lähtien. Teatterinjohtajina on ollut mielenkiintoisia nimiä, mm. Helge Ranin, Glory Leppänen (Aino Acktén tytär, varhaisia suomalaisia naisohjaajia ja -johtajia, myös Viipurissa, Tampereella ja Helsingissä), Matti Kassila ja Kurt Nuotio.
Tällä hetkellä taloa johtaa ÅST:sta 2007 tullut Patrick Drake. Talon historiaa voi lukea tästä
http://www.porinteatteri.fi/teatteritalo.php
Porin Teatterilla on ilman muuta yksi Suomen hienoimpia taloja & päänäyttämöitä, onhan se omassa sarjassaan Åbo Svenskanin, Aleksanterin teatterin ja Kansallisteatterin seurassa. Punaista samettia, kultaa ja vanhan ajan tunnelmaa. Myös suomalaisen ammattiteatterin synty kytkeytyy Kaarlo Bergbomin kautta vahvasti Poriin. Nykyisenlaista ammattilaisuutta Porissa on harjoitettu 1920-luvulta lähtien. Teatterinjohtajina on ollut mielenkiintoisia nimiä, mm. Helge Ranin, Glory Leppänen (Aino Acktén tytär, varhaisia suomalaisia naisohjaajia ja -johtajia, myös Viipurissa, Tampereella ja Helsingissä), Matti Kassila ja Kurt Nuotio.
 |
| Porin Teatteri by November Night. Vasemmalla murrekirjailija Hj. Nortamo. |
Tällä hetkellä taloa johtaa ÅST:sta 2007 tullut Patrick Drake. Talon historiaa voi lukea tästä
http://www.porinteatteri.fi/teatteritalo.php
 |
| Porin suuren puolen yleisöaulassa julistetaan totuuksia 1870-luvulta! |
 |
| Pienen näyttämön valopöytä on vekkulisti katsomon sivussa. Paperilla valoiskumme, 15 kpl. |
Pieni näyttämö, ns. musta laatikko, oli keikallemme entistä pienempi, kahden muun näytelmän lavasteet (Pippuridino lapsille ja Päällystakki aikuisille, tällä hetkellä Suomessa suosittu Gogol-sovitus) oli jätetty pystyyn ja peitetty mustilla verhoilla. Lavatila ei jäänyt kovin syväksi ja taisi olla kiertueemme pienin. Tämä on toisaalta ollut rikkaus, esiintyä erikokoisissa saleissa, mutta olisihan päänäyttämö visuaalisuudellaan sopinut patinoituun teemaamme. Se ei kuitenkaan olisi täyttynyt yleisöstä, jota Porissa oli katsomossa reilu kolmekymmentä, jota sinänsä voinee pitää ok:na maanantai-illan saldoksi. (Rauman esityshän, jonka piti olla edellisenä päivänä, oli peruttu muutama viikko aikaisemmin). Eli katsojamäärissä säilyi vaihtelua loppuun asti. Edeltävän viikon idän esitysten saldot olivat 100, 130 ja 50 katsojaa.
Olimme siis olosuhteiden pakosta varsin lähellä katsojia, tällaisia keikkoja on tullut tehtyä paljon aiemmin, nyt 100-v. kiertueella vain on tullut totuttua isompiin stageihin. Luultavasti valojen tulokulma katosta aiheutti sen, että ison osan näytelmän tuijotin pimeyttä, kirkkaat spotit estivät katsekontaktin yleisöön. Kävi jopa niin, ettäen ensin osannut hahmottaa missä kaikkialla heitä katsomossa istui ja jätin vahingossa projisoimatta yhteenkulmaan. Show meni hyvin, en saanut aikaan suuria reaktioita yleisössä,
mutta hyvä perusmeininki tuntui olevan.
 |
| Mika Piispaa ahdisti avustajien pukuhuoneen ohjeistus. (Voin kertoa, että itellä on sama fiilis tän Bloggerin kuva-asettelun kanssa, ohjelma haluaa fotot ihan eri paikkaan kuin minä.) |
LIHASTREENIÄ
Keskustelutilaisuus päätettiin pitää muista teattereista poiketen yleisölämpiön puolella, kanttiinikin oli auki. Kävin ennen keskustelua nopeasti suihkussa, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa mahdollisimman suoraan tapahtuman jälkeen. Kenties tästä siirtymästä johtuen katsojia ei jäänyt paikalle kovin monta, pidimme keskustelun kera noin 12 hengen. Vahvasti äänessä oli Matti Mäntylä, hieno näyttelijä joka on kiertänyt uransa aikana mm. Turussa, Kotkassa, Helsingissä, Porissa ja Vaasassa, mutta nyt tehnyt erikoisen kiepauksen politiikan kautta takaisin kaupungin teatterielämään: hän toimii teatterin hallituksen puheenjohtajana! Väittäisin, että maamme valistuneempana sellaisena! Eikä ole jättänyt näyttelijäntöitä, freelance-hommia piisaa edelleen. Näyttelijävaimonsa Kielo Tommila on myös palannut Poriin.
Oli hienoa saada palautetta kokeneelta kollegalta, hän oli tykännyt esityksemme levollisesta intensiteetistä ja tarkkuudesta. Varsinaisina keskustelun teemoina Porissa nousi esiin rivinäyttelijän ääni, ja ohjelmistojen viihteellistyminen, joka tuntuu olevan vallalla ympäri Suomea.
Olen 10-15 vuotta vuotta sitten nähnyt Porissa mm. esitykset Van Gogh ja postinkantaja, Killer Joe ja Rautarouva Vassa, joiden kaltaisia vahvoja draamoja ei talon esitteestä nyt löydy. (Keväällä tuleva romaanidramatisointi Karkkipäivä on askel tähän suuntaan).
Draamaroolit kehittävät näyttelijän totuuslihaksia (oma termini!), musikaali- ja revyy-esitykset taas muita muskeleita. Molempia tarvitaan, mutta varsinkin kiinnityksellä olevalle näyttelijälle tulee antaa mahdollisuus jumpata ensiksi mainittuja säännöllisin väliajoin. Että säilyisi kosketus perusasioihin. Jos talossa on iso näyttelijäkunta, voivat toiset selkeästi erikoistua erityistaitojensa mukaan esim. musiikkiteatteriin, mutta sitäkin tulee tehdä totuuden kautta. Porissa on tällä hetkellä 13 vakituista näyttelijää.
Hienon lisän keskusteluun toi pyörätuolissa istuva nuorimies, joka paljastui innokkaaksi harrastajanäyttelijäksi. Hän naureskeli, ettei voisi näytellä Hamletia, kun se olisi sitten ”vamma-Hamlet”, mutta vakuutimme että teatterissa kaikki on mahdollista, keinot keksitään!
 |
| Tres Amigos on the Road. Taustalle ei ole green screen, se on ovi. |
IN MEMORIAM
Päivä oli pitkä, aamulla olin mennyt ysiksi Teatterimuseolle liiton valtuuston kokoukseen, josta jouduin lähtemään pois kesken puheenjohtajavaalia (onnea uusipj Helena Ryti!), nappaamaan kyytiin Sidin ja Mikan ja lähdimme posottamaan Satakuntaan. Yöpymään emme voineet jäädä, seuraavana aamuna oli aikaiset kuvaukset sairaalasarjasta. Soundtrackina pimeällä 3 tunnin matkallamme kaikuivat Yngwie Malmsteen, Kauko Röyhkä ja Ricky Tick Band. Hyvässä seurassa.
Pari päivää myöhemmin Satakunnan Kansan kriitikko kirjoitti kehuvan kritiikin. Harmituin kuitenkin siitä, miten hän suhtautui esityksen esikuvaan, turhan yksipuolisesti. Toimittaja oli kyllä ollut paikalla keskustelutilaisuudessa, jossa kerroin että todellisuudessa Kilpi sai myös arvostusta osakseen.
Tähän aiheeseen liittyy vahvasti myös alussa mainitsemani palaute ja vastine, siitä siis myöhemmin.
Pieni mainostus: Huomenna 4.12. tulee YLE 1:ltä Atro Lahtelan ohjaama ja Anneli Kannon kirjoittama Valtiopeli 1863, joka juhlistaa suomalaisen valtiolaitoksen synnyn 150-vuotisjuhlaa. En ole nähnyt valmista draamadokumenttia, mutta epookin eteen on tehty töitä. Vilahdan mukana talonpoikaissäädyn edustaja Simolana. Vietimme hauskan päivän syyskuussa Suomenlinnassa, teeskennellen silloista Ritarihuonetta.
29. marraskuuta tuli muuten kuluneeksi 59 vuotta Eero Kilven kuolemasta. Hän nukkui pois kotonaan 72-vuotiaana, poikansa Hanneksen valvoessa vierellään. Syöpä oli edennyt nopeasti syksyn aikana. Pari päivää ennen kuolemaa Kansallisen johtaja Arvi Kivimaa soitti tietämättä asiasta ja tarjosi vierailuroolia.
Nyt 24. marraskuuta poistui koko kansan tuntema Matti Ranin, jota haastattelin keväällä 2011 Kilpeä koskien. Muistot elävät vahvana.
Tajuan liian vähän siteeranneeni Kilven kirjoituksia tässä blogissa. Ohessa hänen pohdintaansa elämän ehtoopuolesta.
Rauhaisaa joulukuuta, palaillaan, t. Juha-Pekka
Päivä oli pitkä, aamulla olin mennyt ysiksi Teatterimuseolle liiton valtuuston kokoukseen, josta jouduin lähtemään pois kesken puheenjohtajavaalia (onnea uusipj Helena Ryti!), nappaamaan kyytiin Sidin ja Mikan ja lähdimme posottamaan Satakuntaan. Yöpymään emme voineet jäädä, seuraavana aamuna oli aikaiset kuvaukset sairaalasarjasta. Soundtrackina pimeällä 3 tunnin matkallamme kaikuivat Yngwie Malmsteen, Kauko Röyhkä ja Ricky Tick Band. Hyvässä seurassa.
Pari päivää myöhemmin Satakunnan Kansan kriitikko kirjoitti kehuvan kritiikin. Harmituin kuitenkin siitä, miten hän suhtautui esityksen esikuvaan, turhan yksipuolisesti. Toimittaja oli kyllä ollut paikalla keskustelutilaisuudessa, jossa kerroin että todellisuudessa Kilpi sai myös arvostusta osakseen.
Tähän aiheeseen liittyy vahvasti myös alussa mainitsemani palaute ja vastine, siitä siis myöhemmin.
Pieni mainostus: Huomenna 4.12. tulee YLE 1:ltä Atro Lahtelan ohjaama ja Anneli Kannon kirjoittama Valtiopeli 1863, joka juhlistaa suomalaisen valtiolaitoksen synnyn 150-vuotisjuhlaa. En ole nähnyt valmista draamadokumenttia, mutta epookin eteen on tehty töitä. Vilahdan mukana talonpoikaissäädyn edustaja Simolana. Vietimme hauskan päivän syyskuussa Suomenlinnassa, teeskennellen silloista Ritarihuonetta.
29. marraskuuta tuli muuten kuluneeksi 59 vuotta Eero Kilven kuolemasta. Hän nukkui pois kotonaan 72-vuotiaana, poikansa Hanneksen valvoessa vierellään. Syöpä oli edennyt nopeasti syksyn aikana. Pari päivää ennen kuolemaa Kansallisen johtaja Arvi Kivimaa soitti tietämättä asiasta ja tarjosi vierailuroolia.
Nyt 24. marraskuuta poistui koko kansan tuntema Matti Ranin, jota haastattelin keväällä 2011 Kilpeä koskien. Muistot elävät vahvana.
Tajuan liian vähän siteeranneeni Kilven kirjoituksia tässä blogissa. Ohessa hänen pohdintaansa elämän ehtoopuolesta.
Rauhaisaa joulukuuta, palaillaan, t. Juha-Pekka
 |
| Eero Kilven matrikkelikuva 1940-luvulta. |
Kun määrätty työkausi elämän vaiheessa
loppuu niin suurimman vaikeuden tuo irrottautuminen siitä ilmapiiristä, johon
vuosien kuluessa on tottunut. Varsinkin, jos tuntee vielä olevansa joltisissakin
voimissa, on uuden ulospääsyn löytäminen henkiselle purkautumiselle vaikeata.
Vuosien vieriessä opittu ammatillinen työtapa joutuu ruohottumaan ja uutta on
työlästä oppia. Vasta, kun oppii tyytymään ”tavalliseksi ihmiseksi” ilman
totutun ammatin vaatimaa huomiota, alkaa vähitellen löytää vaatimattomassa
olemisessa elämisen rauhan.
Ellei ennen ole käsittänyt eristymisen suomaa rauhaa, niin sen saa lahjana vanhuudelta. Katselee ikänsä vuorenhuipulta elämän vaellusta, toisten ihmisten kilpailevaa taistelua ja – omaa menneisyyttään. Vanhuus opettaa alistumisen ehdottomuuteen rientävän maailman tavoitteista. Vanhuudessa on suljettu pois näyttämöltä. – Niin – ulkonaisesti -. Mutta vanhuudella on sisäisen ihmisen maailma yksin omanaan. Ulkonainen kilvoittelu ei ole särkemässä rikkaita talletuksia, joita elämän varrella on kertynyt varastoon. Jopa joskus pilkahtaa joku tuore henkäys siitäkin maailmasta, joka jo kaiken järjen nimessä on oman saavutuksen ulkopuolella.
Turhaahan on vanhuuden kuvan ihannoimista yleistää. Lakastumistahan se on, kuten muukin luonnossa. Mutta vanhuudellakin on omat vivahduseronsa.
Lähdön tuntu. Miten siihen suhtaudun?
Me seisomme sanattomina käsitteiden edessä, joita ihmiskieli nimittää ikuisuudeksi ja äärettömyydeksi. Äly kutistuu niiden edessä mitättömäksi. Jotakin on siis, jota ihmisen on ymmärryksensä ylitse vain toteaminen – siis uskominen. Siinä on uskonnon pohja. Kuolemakin on ihmisälylle käsittämätön muodonvaihdos, jonka edessä nöyrrymme. Kun työssämme ohjaudumme löytämään oman itsemme kiinnittämättä päähuomiota ulkonaisiin saavutuksiin ja menestykseen, niin silloin mielestäni kuoleman porttikaan ei ole niin yllättävä käänne.
- Eero Kilpi muistikirjassaan 1950-luvun alussa
Ellei ennen ole käsittänyt eristymisen suomaa rauhaa, niin sen saa lahjana vanhuudelta. Katselee ikänsä vuorenhuipulta elämän vaellusta, toisten ihmisten kilpailevaa taistelua ja – omaa menneisyyttään. Vanhuus opettaa alistumisen ehdottomuuteen rientävän maailman tavoitteista. Vanhuudessa on suljettu pois näyttämöltä. – Niin – ulkonaisesti -. Mutta vanhuudella on sisäisen ihmisen maailma yksin omanaan. Ulkonainen kilvoittelu ei ole särkemässä rikkaita talletuksia, joita elämän varrella on kertynyt varastoon. Jopa joskus pilkahtaa joku tuore henkäys siitäkin maailmasta, joka jo kaiken järjen nimessä on oman saavutuksen ulkopuolella.
Turhaahan on vanhuuden kuvan ihannoimista yleistää. Lakastumistahan se on, kuten muukin luonnossa. Mutta vanhuudellakin on omat vivahduseronsa.
Lähdön tuntu. Miten siihen suhtaudun?
Me seisomme sanattomina käsitteiden edessä, joita ihmiskieli nimittää ikuisuudeksi ja äärettömyydeksi. Äly kutistuu niiden edessä mitättömäksi. Jotakin on siis, jota ihmisen on ymmärryksensä ylitse vain toteaminen – siis uskominen. Siinä on uskonnon pohja. Kuolemakin on ihmisälylle käsittämätön muodonvaihdos, jonka edessä nöyrrymme. Kun työssämme ohjaudumme löytämään oman itsemme kiinnittämättä päähuomiota ulkonaisiin saavutuksiin ja menestykseen, niin silloin mielestäni kuoleman porttikaan ei ole niin yllättävä käänne.
- Eero Kilpi muistikirjassaan 1950-luvun alussa
 |
| Porin Teatterin lisäsiiven sisäänkäynti. Kumman oven valitset? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti